”Itse olin niin sekaisin, etten muista tapahtumasta mitään, mutta vaimo on kertonut OYKSin lääkärin todenneen, ettei näillä tableteilla henki lähde, mutta juoppohan teidän mies on”, Paavo muistelee.

Päihteettömyys lähti itämään

Kiviharjussa järjestettiin siihen aikaan ns. ituinfoja, joihin Paavo osallistui ja joissa Paavonkin päihteettömyys lähti itämään. Infoissa kerrottiin tukea tarjoavista tahoista. Ryhmästä löytyi kaksi ”oppi-isää”, vertaista, joilla oli Paavolle suuri merkitys. Ja niin Paavo jäi vakituisesti ituryhmiin ja sai siitä nimen Itu-Pate, jolla mies tuttujen kesken tunnetaankin. Ituryhmässä Paavo kävi vakituisesti seuraavat parikymmentä vuotta joka tiistai.

”Minun toipuminen alkoi heti, kun pääsin vertaistukiryhmiin, yhteisöön mukaan”, Paavo toteaa.

”Aikaisemmin olin käynyt satunnaisesti A-klinikalla ja mielenterveystoimistossa, mutta aina se jäi muutamaan kertaan ja lepytti vaimoa, että olen kuitenkin yrittänyt, mutta ei sillä muuta merkitystä ollut”, Paavo hymähtää. ”Ja kuten alkoholistit yleensäkin, pystyin minäkin olemaan kuivilla pitkänkin aikaa. Pisin aika oli 3 vuotta ja 4 kuukautta, kun ostin talon, jota piti remontoida. Mutta sillä kuivilla olemisella ei ole mitään tekemistä raittiuden kanssa”, Paavo toteaa.

Helpottaa, kun saa rehellisesti kertoa

”Kohtasin sitten viikoittain Kiviharjun hoitajia. Eihän ihan kaikille voi kymppimiinusta arvosanaksi antaa. Osa oli siellä vain sen takia, että oli sieltä työpaikan sattunut saamaan. Oli kuitenkin hyviäkin hoitajia, jotka ymmärsivät, että alkoholismi on tunne-elämän sairaus”, Paavo kertoo ja jatkaa: ”Minun ykköshoitaja oli Merja, joka rupesi minua jututtamaan ja silloin sitten ensimmäisen kerran avauduin omista asioistani − ja olisin halunnut kertoa koko ajan lisää. Tähän tautiin kuuluu se, että täytyy saada kertoa omia, patoutuneita asioita. Helpottaa hirveästi, kun saa rehellisesti kertoa. Merjan kanssa opin keskustelemaan. Ja niinpä minun on ollut helppo puhua asioista, vaikka asiat eivät aina niin helppoja olekaan.”

Pyrin olemaan esimerkkinä muille

”Minä olen altis kertomaan omia tarinoita täällä A-killassakin. Pyrin olemaan esimerkkinä muille. Kun joku sanoo, ettei tästä päihteettömyydestä tule mitään, en rupea neuvomaan, vaan kerron omaa tarinaani. Join 15-vuotiaasta asti hitaasti kiihtyvällä tavalla ja tosi juopotteluksi se repesi nelikymppisenä. On siinä tullut ylilyöntejä ja on ihme, että ihmissuhteet ovat säilyneet. Mutta muuta lääkettä tähän ei ole kuin puhuminen ja se, että on itselle rehellinen”, Paavo kertoo.

”Itse kävin täällä A-killassa yhteen aikaan päivittäin, nyt käyn vähän harvemmin. Tulen, kun kaipaan porinakaveria. Ja silloin ihan alussa oli mahtava, kun täällä näki kavereita. Saattoi todeta, että ovat siis selvin päin! Se helpotti itseä. Ja minullekin sanotaan edelleen: ’Kato, Itu-Patehan se siinä, ja selevin päin.’ Ja se tuntuu hyvältä. Tämä on päivän ohjelma, päivä kerrallaan, ei tätä voi ottaa kuukausissa eikä viikoissakaan.”

Riittävän pitkäkestoinen laitoshoito ja kiinnittyminen vertaistukeen välttämätöntä

Tällä hetkellä Paavoa huolestuttaa, että päihdepalveluihin on vaikea päästä. Katkaisuhoito ja kuntoutus ovat muuttuneet ainakin Oulussa ihan kokonaan. Paavo oli aikanaan hoidossa kuukauden ja se on minimiaika hänen mielestään.

”Kunpa hyvinvointialueille saataisiin toimimaan riittävän pitkäkestoinen laitoshoito ja sen jälkeen varmistettaisiin kiinnittyminen vertaistukeen. Joku yhteisö ihmisen pitäisi löytää. Omaan laskuun raitistuminen on kamalaa hommaa, kyllä siihen yhteisön tukea tarvitaan, vertaistukea”, Paavo toteaa keskustelumme päätteeksi.

Tai no, ihan keskustelumme päätteeksi Paavo, Itu-Pate, sanoo, että hän on vertaisryhmien sekakäyttäjä. Hän käy A-killan lisäksi muissakin vertaistukiryhmissä ja nauttii elämästä päivä kerrallaan, kun saa olla selvin päin.

Korvaushoito

Aloin tuolloin hakeutua toista kertaa korvaushoitoon, koska en uskaltanut tai uskonut voivani lopettaa Subutexin käyttöä. Ensimmäisen kerran olin päässyt jo kohon aloitusvaiheeseen reilu puoli vuotta aikaisemmin. Silloin minun korvaushoidon aloitusta tehtiin avona, tämä aloitus kuitenkin keskeytyi kun tuttu pulveripussi tuli vastaan ja olin voimaton sen edessä. Olin kuitenkin saanut tarpeekseni huumemaailmasta ja halusin jotain parempaa elämältäni. Halusin turvaa ja rauhaa. Kokonaan päihdemaailmaa en voinut tällöin vielä jättää, tarvitsin jokapäiväisen Subutex-annokseni, jotta pysyin ”terveenä” ja toimintakykyisenä.

Rahat käyttämiseen hankin näpistelemällä ja pienillä petoksilla. Halusin olla mahdollisimman vähän tekemisissä päihdemaailman kanssa, pelkäsin sitä enkä voinut täysin luottaa siellä kehenkään. En edes käyttävään isoveljeeni. Kaikkein läheisimmätkin kaverit olivat pettäneet minut kamahimoissaan. Minua on pidetty vankina, kiristetty, pahoinpidelty ja yöpaikkaani on murtauduttu.

Kevät kesällä 2016 pääsin uudestaan korvaushoidon aloitukseen, tällöin menin kahdeksi viikoksi Töölön katkolle tekemään aloitusta. Sain korvaushoidon aloitettua. Katkon jälkeen lähdin Tervalammelle kuuden viikon päihdekuntoutukseen. Tervalammella minun oli tarkoitus lopettaa oheiskäyttö.

Minulla ei ollut tietoakaan, että voisin lopettaa myös korvaushoidon, en tiennyt ketään, joka olisi onnistuneesti lopettanut kohoa. Tervalammen kuntoutukseen kuului käydä 12-askeleen ryhmissä 2 kertaa viikossa. Tätä ennen olin käynyt vain kerran NA-infolla ja kokouksessa. Käytyäni muutaman kerran kokouksissa heräsi minulla halu lopettaa korvaushoito ja aloittaa lääkkeen alasajo. Katkolla olin laskenut Suboxone-annoksen liian suuresta annoksesta pienempään. Tervalammella laskin annosta vielä lisää.

Jo katkolla ihmettelin, miten annosta nostettiin niin paljon. Jo pienemmällä lääkemäärällä minusta tuntui, että se riitti pitämään minut terveenä ja toimintakykyisenä. NA-kokouksissa vastaan tuli korvaushoidon lopettaneita ja annoksen laskijoita, mikä sai minut uskomaan, että minäkin pystyn lopettamaan.

Tukiasunto Helsingistä

Tervalammelta päästyäni muutin Kulosaaren tukiasunnoista Ollin pirttiin Länsi-Pakilaan. Aloin klinikalla puhumaan annoksen laskemisesta ja korvaushoidon lopettamisesta.

Tähän ei kuitenkaan kovin helpolla suostuttu enkä saanut sieltä minkäänlaista tukea enkä tietoa lopettamisesta. He olivat sitä mieltä, että teen virheen, vaikka motivaationi oli ryhmien avulla korkealla. En nähnyt enkä saanut omaa klinikan työntekijää kiinni. Jouduin vaatimalla vaatia lääkäriaikaa annoksen tiputuksen suunnittelua varten.

Jälkihuolto kaupungilta

Kaveriltani kuulin Helsingin kaupungin jälkikuntoutuksesta ja sain sieltä itselleni työntekijän, jonka kanssa nähtiin joka viikko Villa Sturessa, suunniteltiin tiputusta ja hän tuki minua lopetuspäätöksessäni. Sain kuitenkin alkuvaikeuksien jälkeen sovittua klinikan lääkärin kanssa tiputuksesta. Kahden viikon välein oli suunnitelma.

Suunnitelman teon jälkeenkin jouduin vaatimaan jokaista tiputusta erikseen. Klinikasta tuli minun ”vastustajani”, tuntui siltä, etteivät he halunneet minun parastani. Ensimmäiset kolme tiputusta meni vaivattomasti, olin irtautunut päihdemaailmasta, kävin ryhmissä ja klinikalla päivittäin.

Retkahdus

Pidin kuitenkin yhteyttä käyttävään isoveljeeni, hän kävi luonani kahvilla, hengailemassa ja oli välillä öitä luonani Ollin pirtissä. Olimme sopineet, ettei hän tulisi päihtyneenä luokseni, olihan Ollin pirtti päihteetön asumisyksikkö.

Yhtenä iltana hän kuitenkin tuli päihtyneenä ikkunalleni koputtamaan, eikä minussa ollut sydäntä jättää häntä yöksi ulos. Lähdimme käymään kaupassa, tarkoituksena oli ostaa ruokaa. Törmäsimme sattumalta vanhaan tuttuumme ja hän kauppasi meille amfetamiinia. Isoveljeltäni sain ruiskun ja neulan ja löin tätä ainetta suoneeni.

Jos en olisi ollut veljeni seurassa ja saanut häneltä työkaluja, niin olisin näin jälkikäteen ajateltuna mahdollisesti pystynyt kieltäytymään huumeesta. Olin toki tällöin jo hieman eristäytynyt toipuvista ystävistäni ja ryhmäkäyntini olivat harvenneet. Minulla oli seuraavana päivänä kotiryhmän kahvinkeittovuoro ja sen vuoksi retkahdus kesti ainoastaan päivän. Kerroin asiasta Ollin pirtissä ja klinikalla.

Katkaisuhoito ja oireet

Päätimme hidastaa seuraavaa laskua ja tällöin minulle selvisi, etten pystyisi lopettamaan ilman katkaisuhoitoa. Loppu lääkkeen tiputuksesta meni hyvin, odotin katkopaikkaa ja vajaa 2 kk odotuksen jälkeen pääsin katkolle. Loput lääkkeestä pudotettiin viikossa. 6.5.2017 kävin hakemassa viimeisen korvaushoitolääkkeeni ja 8.5 kirjauduin sisään Auroran sairaalan huumevieroitusosastolle.

Ensimmäinen päivä ja yö kuluivat vähäisillä vieroitusoireilla, jonka jälkeen en nukkunut juuri lainkaan. Raajojen nykimistä ja pakkoliikkeitä, kylmä ja kuuma, sydämen tykystä, vessassa juoksemista, levottomuutta, voimattomuutta ja verenpaineet koholla. Meinasin useaan otteeseen pakata kimpsut kampsut ja palata takaisin korvaushoitoon. Joka kerta yöhoitaja puhutti minut miettimään vielä yön yli.

Pidin yhteyttä katkon aikana jälkikuntouksen työntekijään ja ryhmätovereihin, jotka myös tukivat minua läpi vieroituksen. Ilman heitä en usko, että olisin selvinnyt läpi vieroitusoireiden.

Uusi yritys

Katkaisuhoidon jälkeen lähdin toistamiseen Tervalammelle kuuden viikon päihdekuntoutusjaksolle ja odottamaan Roihuvuoren tukiasunnon vapautumista. Univaikeudet jatkuivat Tervalammella. Mutta koska siellä oli päiväohjelmaa ja pääsi vapaasti ulkoilemaan, niin olin päivän päätyttyä aivan sippi ja sain nukuttua ainakin muutaman tunnin. Vieroitusoireeni vähenivät, uni lisääntyi ja vointini koheni. Tervalammen kuntoutus päättyi itsevarmuutta uhkuen ja muutin Roihuvuoreen 7.7.2017. Olin ”parantunut” tai ainakin niin kuvittelin.

Ensimmäisenä päivänä Helsingissä minulle tultiin myymään tai tarjoamaan huumeita kolme kertaa. Halusin paeta ja mieleni valtasi pelko, etten selviäisi. Minulla oli kuitenkin viikkosuunnitelma tehty ja sen avulla selvisin päivästä ja ensimmäisestä viikosta. Hakeuduin kaupungin tarjoamaan ryhmämuotoiseen avokuntoutukseen ja pääsin sen nopeasti aloittamaan. Tämä tuli todella tarpeeseen, koska päihteettömänä eläminen oli minulle uutta ja pelottavaa. Tarvitsin rutiineja ja paikan, minne mennä joka päivä.

Kävin Helsingin kaupungin ryhmämuotoisen päihdeavokuntoutuksen ohjelmat K2 (6 vkoa) ja K3 (Mankeli 6 kk). Mankelin aikana opin omasta addiktiosairaudesta ja itsestäni todella paljon. Itseluottamukseni ja usko puhtaana elämisen mahdollisuudesta kasvoi. Olin alkanut luottaa ihmisiin, uskalsin puhua itsestäni ja aloin katsoa ihmisiä silmiin. Ennen tätä minulla oli aina huppu päässä, katse maassa ja puhuin vain, jos kysyttiin jotain.

Tuska, häpeä ja suru

Omannäköinen elämäni alkoi muodostua, mutta huoli isoveljen päihteidenkäytöstä pysyi. Hän kuitenkin meni katkolle ja Tervalammen kuntoutukseen alkuvuodesta 2018. Toiveeni isoveljen puhtaaksi tulemisesta heräsi ja koitin olla hänelle tukena. Hän kuitenkin keskeytti kuntoutuksen noin 2 kk puhtauden jälkeen ja palasi käyttämään. Hän asui Helsingin vieraskodissa. 6.9.2018 tapahtui se mitä olin eniten pelännyt, isoveljeni löydettiin kuolleena.

Selvisin tästä kuitenkin puhtaana, vaikka syytin veljeni kuolemasta itseäni. Loppuvuosi meni sumussa, avohoidosta saadut työkalut, ryhmistä ja vertaisilta saatu tuki auttoi tämänkin vaiheen yli. Mankelin jälkeen aloitettu kuntouttava työ kaupungin avokuntoutuksessa antoi sopivasti muuta ajateltavaa.

Jatkoin elämääni ja itsesyytökset veljen kuolemasta hälvenivät, tilalle tuli helpotus siitä, ettei tarvitse olla enää huolissaan. Rakas isoveljeni oli vihdoin turvassa jossain paremmassa paikassa. Minusta kuitenkin tämä tuntui väärältä tavalta ajatella ja en puhunut surutyöstä kenenkään kanssa. Minusta tuntui, ettei kukaan ymmärrä minua, olen outo ja vääränlainen.

Apua saa kun pyytää

Aikaa kuuluu, loppuvuodesta 2019 ihastuin ja aloitin toisen parisuhteeni puhtaana ollessani. Ensimmäinen parisuhde 2018–2019 kariutui noin puolen vuoden tapailun jälkeen. Se rajoitti liikaa elämääni ja toipumistani. Samoihin uuden parisuhteen alkamisen aikaan isoäitini kuoli 92-vuotiaana. Uusi parisuhde vei kuitenkin mennessään, läheisriippuvuus alkoi kukkia ja toipumiseni alkoi rakoilla. Elämäni kapeni, toipuminen ja toipujat unohtuivat lähes kokonaan. Olin keskeyttänyt myös jälkikuntoutuksen tapaamiset, koin etten enää tarvinnut sitä ja pärjäisin yksin.

Kuntouttava työ oli vaihtunut palkkatyöksi avokuntoutuksessa, minulla oli oma koira, ulosottovelat maksettu ja ulkoisesti kaikki asiat olivat kunnossa. Olin saavuttanut kaiken mitä halusin reilu 2,5 vuoden puhtauden aikana. Vaikeudet lisääntyivät ja kasaantuivat, kun en enää puhunut omista asioistani ja tunteistani. Noin 3 vuotta ja 4kk:n puhtaana olon jälkeen retkahdin ja sen jälkeen meni pitkään, ennen kuin sain toipumisesta uudestaan kiinni. Yritin ja sain noin 3-4kk:n puhtaita pätkiä, jonka jälkeen retkahdin uudestaan. En käynyt ryhmissä tarpeeksi, en puhunut enkä elänyt omaa elämääni ja eristäydyin.

Tammikuussa 2021 menin neljäksi viikoksi Nukarille Myllyhoidon perushoitojaksolle, jonka jälkeen meni taas vähän aikaa hyvin. Parisuhde päättyi, aloin taas eristäytyä, jättää ryhmiä väliin ja puhumattomuus vaivasi. Halusin puhua ja halusin olla ihmisten kanssa, mutten vaan pystynyt ja osannut. Rahahuolet ja hortonin neuralgia lisäsivät tuskaani, olin ehkä yksinäisempi kuin koskaan. Ryhmissä ja toipuvien seurassa olin ulkopuolinen ja käyttämään en halunnut.

Väärät valinnat

Huhtikuussa otin huumeita velaksi ja ajattelin hoitaa raha-asiat kuntoon. Toisin kävi, 1500 euron saatavat muuttuivat 3000 euron velaksi. Jouduin jättämään vuokrat ja puhelinlaskut maksamatta ja tehdä pikkurikoksia velkojen kuittaamiseksi. Pohja alkoi taas näkyä ja kovalla työllä saatu antoisa elämä alkoi olla muisto vain. En uskonut pystyväni puhtauteen, vaan olin tuomittu käyttämään ja kuolemaan kentällä. Olin lähes valmis luovuttamaan elämän suhteen, hylkäämään koirani ja antaa asuntoni mennä alta.

Aina on toivoa ja mahdollisuus

2021 törmäsin Kalliossa NA-toveriini ja huomasin hänessä tapahtuneen muutoksen. Tämä tapahtuma sai minut haluamaan apua ja uskomaan, että minullakin on mahdollisuus. Tätä kirjoittaessa (9.3.2022) olen ollut reilu 9 kk puhtaana, käynyt Myllyhoidon intervallijaksolla ja sain pidettyä asuntoni Helsingin kaupungin avustuksella. Minulla on edelleen rakas koirani ja elämäni on alkanut kasaantua uudestaan. Käyn NA-ryhmissä ja jälkikuntoutuksessa tapaamassa työntekijääni viikoittain. En olisi pystynyt tähän ilman kotiryhmiäni, vertaisia ja ystäviäni, jotka eivät hylänneet minua, vaikka niin pelkäsin ja olin varma siitä.

Kiitos myös Helsingin Elokololle, jossa olen tällä hetkellä kuntouttavassa työssä.

Karuja vaihtoehtoja oli kaksi kappaletta:

1. Juot ja kuolet
2. Lopetat juomisen ja säilyt hengissä

Mauri valitsi jälkimmäisen ja selviytymiskeinokseen AA:n. Siellä hän kävi säännöllisesti kerran viikossa 6–7 vuotta. Alku oli vaikeaa ja Mauri uskoo, että niin se on kaikille. Juominen itsessään on hankala asia, mutta kaikki arkiasiat ovat vielä pahemmassa jamassa. Sekaisin ovat työasiat, raha-asiat, perheasiat, kotiasiat jne. Kaikkea ei todellakaan saa heti kuntoon, mutta tärkeää on, että osaa lähteä liikkeelle oikeassa järjestyksessä. Raittiina pysytteleminen on ensimmäinen asia ja muut tulevat vähitellen sen jälkeen. Periksi ei saa antaa. Mauri korostaa, että tässä kohtaa pitää olla itsekäs. Alkoholiin ei pidä koskea kenenkään mieliksi eikä peli-iltaan kannata lähteä, kun siellä tunnetusti juodaan. Kun asiat alkavat sujua, mistään tarpeellisesta ja elämää rikastuttavasta ei tarvitse luopua. Maurin mukaan raittius itsessään antaa ohjeet jatkoelämälle. Kaveripiiri vaihtuu, kun vanhat ryyppykaverit jäävät taakse. Läheiset alkavat kunnioittaa luottamuksen lisääntyessä. Samassa tahdissa itsetunto paranee ja raitistunut tuntee olevansa kuten muutkin. Onnistuminen on sitä, että oman itsen lisäksi myös perhe ja ystävät ovat tyytyväisiä.

Mauri on kiitollinen saamastaan avusta AA:sta. Hänen mielestään eetterissä tulisi entistä enemmän korostaa sitä, että ihminen voi hyvin elää ilman alkoholia. AA:n tilaisuuksissa vertaistuki oli ensimmäisistä kerroista lähtien voimakasta. Mauri koki kuuluvansa joukkoon. Muilla oli samat lähtökohdat ja samat ongelmat. Tuntui, että ”he puhuvat minun suullani”. Tärkeältä tuntui myös se, että kaikki olivat samalla viivalla ja jokaisella oli oma puheenvuoro; kukaan ei ollut toisen yläpuolella. Tukea ja apua annettiin loppuun asti. Tapaamisten välillä Maurille soitettiin ja hänestä kannettiin huolta. Maurilla ja hänen AA-kavereillaan oli tapana lähteä autolla eri paikkakunnille ja eri ryhmiin. Se antoi oman lisämausteensa käynteihin ja tutustutti uusiin ihmisiin. Tervehtymisen edetessä Mauri mietti pitkään, pystyisikö harventamaan käyntejä ja edelleen pärjäämään. Kokeiltuaan hän huomasi, että viikon käyntivälejä voi pidentää. Yhä edelleen hän käy AA-tapaamisissa silloin tällöin ja pitää yhteyttä vanhoihin tuttuihin.

Alkusyksystä 2018 Mauri koki, että omat asiat ovat todella hyvin ja hyvää voisi jakaa. Hän alkoi selvittää mahdollisuuksia lähteä auttamaan alkoholiongelmien kanssa painiskelevia. Hän päätyi internetissä Ehytin sivuille ja ilmoittautui vapaaehtoiseksi. Heti löytyi sopivaa toimintaa Tampereelta Elokolon kohtaamispaikalta ja asunnottomien yöstä. Tähän mennessä Mauri on ollut Tampereella kahdessa vertaistoimijoille tarkoitetussa koulutuksessa ja kalenteriin on merkitty ensihuolikoulutus tammikuulle. Kotipaikalla Hämeenkyrössä ei tällä hetkellä ole matalan kynnyksen kohtaamispaikkoja, mutta puskaradio on toiminut ja Mauri auttaa alkoholiongelmista kärsiviä kahdenkeskisin keskusteluin. Toki ensin piti uskaltautua kertomaan, että on mukana vertaistukitoiminnassa. Auttajan rooli löytyi ja se tuntui heti omalta.

Riikka: Mitkä tekijät ovat edesauttaneet omaa kuntoutumistasi ja toipumistasi? Onko olemassa joitain olennaisia tekijöitä?

Hanna-Leena: No, kyllä se oli se oman motivaation herääminen laitoskuntoutuksessa. Laitoskuntoutus oli sellainen pysähtymisen ja oman elämän miettimisen paikka. Myös hoitosuhteen aikana ammattilaisten kanssa käydyillä keskusteluilla oli suuri rooli motivoitumisessa.  Mikään hoito, vieroittautuminen tai kuntoutusjakso ei hoida asiakasta sinällään vaan asiakas tekee työn itse. Ammattilaiset ovat kuitenkin auttamassa ja tukemassa siinä prosessissa ja viemässä eteenpäin.

R: Kerrotko vähän, miten hoitoon hakeutumisesi käynnistyi ja sujui.

H: Eilen tuli muuten 10 vuotta kuivilla täyteen! Silloin aikoinani olin opioidiriippuvainen ja käytin muitakin huumeita aika runsaasti ja pitkäaikaisesti. Kun tuli sen avun hakemisen paikka, tilanne oli jo aika katastrofi. Mutta, tosi nopeasti, puolessatoista viikossa, pääsin hoitoon, mikä oli mun mielestä jonkinlainen ihme. Jonot ovat kuitenkin joskus aika pitkiä, odottamaan saattaa joutua kuukausiakin. Mutta itse sain ensimmäisen A-klinikkakäynnin jälkeen lähetteen ja  melkein heti tuli tietoa, että tervetuloa, puolentoista viikon päähän on lähtö sinne (hoitoon).

R: Tämä tapahtui siis 10 vuotta sitten? Löysitkö palveluihin piiriin helposti?

H: No itse asiassa en, että eräs ihminen kuljetteli mua pitkin palveluja. Mulla oli sen verran sekaisin pää ja muutenkin tosi sekava tilanne, etten osannut oikein itse hakea apua, enkä edes ymmärtänyt, mistä sitä hakisi. Onneksi oli sellainen läheinen, joka mulle sitä sitten etsi. Me käytiin terveyskeskukset ja hän soitteli pitkin paikkoja, että tämä nuori tarvitsee apua ja hoitoa nyt, eikä vasta kuukauden tai kahden kuluttua. Jossain vaiheessa häntä sitten neuvottiin olemaan yhteydessä a -klinikalle ja sinne sitten menin ja homma alkoi. Siellä oli alkuhaastattelu ja sen jälkeen, ihan lähetteellä ja yhdellä tapaamisella, se hoitopaikka järjestyi. Sitten alkoi vieroitusjakso, johon sain heti kuukauden maksusitoumuksen ja joka uusittiin aina kuukausittain. Sosiaalityöntekijä tuli käymään laitoksessa, arvioi vähän motivaatiota ja kyseli, tarvitsenko lisää aikaa. Sain olla siellä maksimiajan, neljä kuukautta, ja sen lisäksi kaksi intervallijaksoa hoidon loputtua, jotka olivat viikon mittaisia.

R: Miten toipuminen tai kuntoutuminen jatkui laitoskuntoutuksen jälkeen?

H: Hoito jatkui avohoitosuhteena a-klinikalla, missä kävin monta kertaa viikossa. Se oli kyllä hyvä, että hoito jatkui kotoa käsin ja oli joku tuki mukana.

R: Mitä kaikkea uutta kaiken kaikkiaan sait hoidosta?

H: Kyllä mä näen ammattilaisten roolin tärkeänä, vaikka itseä saakin taputtaa eniten selkään. Se laitospaikka on pelastanut mun hengen ja mä sain siellä hyvää hoitoa ja aikaa miettiä ja lähteä toipumaan. Se oli sellainen startti johonkin.

R: Sait motivaatiota ja herättelyä?

H: Joo, ja ylipäänsä apua riippuvuuden ymmärtämiseen. Kyseessä on sairaus, mitä pitää osata ymmärtää ja, vieläkin, jatkuvasti hallita ja tunnistaa niitä oireita, riskitekijöitä ja -paikkoja. Ammattilaisilla on erilaisia työkaluja, miten voi asiakkaan kanssa toimia ja totta kai se kohtaamisen merkitys on hirveän suuri. Mä koin siellä hoidossa ollessa, että mut otettiin yksilönä. Tehtiin yksilöllinen hoitosuunnitelma ja kirjattiin tavoitteet ja huomioitiin mun tarpeet. Mutta, annettiin myös ymmärtää, että mullakin on vastuu omasta hoidostani, ett se ei ole pelkästään sillä hoitotaholla.

R: Miten ammattilaisten toiminnassa näkyi hyvä kohtaaminen?

H: Mun mielestä siinä huomioitiin ensinnäkin asiakkaan persoona ja sosiaaliset taidot ja kaikki muutkin taidot. Esimerkiksi mun tapauksessa kyseessä oli yhteisöhoito, niin huomioitiin se, miten mä toimin siellä yhteisössä. Sitten huomioitiin ne vahvuudet, eikä niinkään ongelmien kautta lähdetty ratkomaan. Tietenkin ongelmat pitää huomioida, eikä niitä saa jättää huomioimatta, mutta ei ehkä niin ongelmakeskeisesti toimittaisi kuitenkaan.

R: Vahvuuksien kautta?

H: Kyllä.

R: Oletko joutunut törmäämään huonoon kohteluun?

H: No, kyllä alkuaikoina hoidon päättymisen jälkeen. Ja totta kai silloin käyttöaikoinakin, mutta sitä ei välttämättä havainnoinut itse tai siitä ei välittänyt. Mutta silloin hoidosta lähtiessä ja monta vuotta, itse asiassa seitsemänkin vuoden jälkeen, sitä oli vielä hyvin herkkä kaikille kommenteille ja luki myös paljon rivien välistä. Melkein jokaisessa virastossa tai kun menin vaikka lääkäriin kertomaan jotain muuta vaivaa, vaikka somaattisen puolen vaivaa, niin helposti kaivettiin esille huumetausta, huumemenneisyys tai lääkitykset tai jotkut sellaiset.  Se oli ensimmäinen, mistä kysyttiin, eikä niinkään siitä asiasta, mitä olin lähtenyt selvittämään kenenkin kanssa.  Että kyllä se oli toisinaan sellaista ”kerran narkomaani, niin aina narkomaani” tai tuntui ainakin siltä. Oli sellainen leima otsassa, eikä oikein ymmärretty, että ihminen voi lähteä muuttamaan elämäänsä ja toipumaan ja kuntoutumaan. Varsinkin huumepuolen hoidot ja kokemus leimaavat ikään kuin loppuiäksi. Toki pitää sanoo, että on aivan upeitakin kohtaamisia tullut eteen, että aina ei oteta sitä huumetaustaa esiin. Ainahan ne huonoimmat kokemukset jää tietty mieleen parhaiten.

R: Sanoit, että luet rivien välistä paljon?

H: Kyllä. Sen pystyy lukemaan jopa ilmeistä ja eleistä, mitä toinen ajattelee. Sellaisen, että pidetään vähän toisarvoisena kansalaisena. Sitäkään ei ymmärretä, että kuka tahansa voi sairastua riippuvuuteen tai mielenterveysongelmiin, että ei se katso yhtään, oletko nuorempi vai vanhempi tai, mikä status yhteiskunnassa. Sitä pidetään tietyn ryhmän, ei oikein sairautenakaan, vaan” itse aiheutettuna” ongelmana

R: Mutta onneksi on hyviäkin kokemuksia?

H: On joo ja ennakkoluulotonta asennetta ja sellaista avoimuutta ja rautaista ammattitaitoa kohdata päihdekuntoutujia.

R: Miten asiakasauditointi ja kokemusasiantuntijatoiminta lähtivät liikkeelle?

H: Kokemusasiantuntijatoiminta lähti liikkeelle siitä, kun mä olin aikaisemmin toiminut ihan vertaisena ja vapaaehtoistyössä ja myös jonkinlaisia kokemusasiantuntijatöitä tehnyt. Sitten tuli kokemusasiantuntijakoulutus, joka aloitti toisenlaisen prosessin ja jonka kautta pääsin kehittämään omaa kokemusasiantuntijuutta ja käsittelemään sitä omaa kokemusta analyyttisemmin ja juuri palvelujärjestelmän kehittämisen näkökulmasta.  Matkan varrella on tullut sitten uusia töitä sitä mukaa mitä olen oppinut ja kehittynyt. Aloitin siinä kuntoutuslaitoksessa, jossa olin ollut itsekin hoidossa, ryhmien ohjauksella ja asiakastyöllä, ja  sitä kautta tuli sitten tämä auditointityö, joka puolestaan lähti liikkeelle sieltä johdosta ja työyhteisöstä ja ennen kaikkea niistä tarpeista arvioida niiden yksiköiden toimintaa ja sitä palvelua, mitä niillä oli tarjota.

R: Minkälaisia havaintoja olet tehnyt näissä auditointiprosesseissa?

H: Auditoinnit teemoitetaan eli työyhteisö tuo esille erilaisia teemoja, joita pitäisi havainnoida. Havainnointi toi toki mukanaan sitten sellaistakin, mitä ei ollut niissä teemoissa, mutta ensisijaisesti kiinnitin huomiota asiakkaiden kohtaamiseen ja kohteluun.  Sain olla mukana koko hoitoprosessissa siitä lähtien, kun asiakas tuli hoitoon, siihen asti, kun hän lähti hoidosta. Kyse oli katkaisuhoidosta, missä hoitojaksot olivat lyhyitä.

R: Mitkä olivat sellaisia keskeisiä havaintoja, ja puritteko niitä työntekijöiden kanssa?

H: Joo, kyllä ne purettiin ja avattiin. Ja se raportti, kun se oli työstetty, niin totta kai siitä keskusteltiin, että mikä tarkoittaa mitäkin. Sieltä tuli ihan konkreettisia asioita, mitä olin havainnoinut.

R: Minkä tyyppisiä esimerkiksi?

H: No, yksi hyvin konkreettinen esimerkki oli esimerkiksi se päiväjärjestys, mikä oli hoitopaikan seinällä. Se oli hyvin sekava, eikä siitä ymmärtänyt, milloin piti olla missäkin. Se oli liian tumma ja suttuinen ja epäselvä esimerkiksi kellonajoiltaan, ja kun jokainen päivä oli kuitenkin erilainen sen suhteen missä oltiin ja minne mentiin, niin se oli vähän vaikeasti ymmärrettävä. Se muuttui sitten heti, kun mä olin tehnyt nämä havainnot. Sitten olin mukana kuntoutussuunnitelman teossa, ja se oli kyllä ihan mielettömän ammattitaitoista. Vaikka kyse oli päihdepaikasta, niin suunnitelmassa otettiin myös mielenterveysongelmia esille ja pystyttiin myös kohtaamaan se asiakas sensitiivisesti ja toimimaan jokaisen yksilöllisen tilanteen mukaan. Esimerkiksi hoitoon tullessa, jos asiakas oli huonossa kunnossa, niin tulohaastattelu hoidettiin mahdollisimman nopeasti alta pois, että asiakas pääsi asettumaan omaan huoneeseen ja lepäämään ja hoitamaan itseään. Haastattelua ei pidennetty turhaan, jos nähtiin, että asiakas voi huonosti. Mun mielestä se oli sellaista arvostavaa kohtelua.

R: Nostitko esille muita kehittämisehdotuksia kuin nämä aikataulut?

H: Nämä ohjatut ryhmät, joita hoitopaikassa oli, niin ne poikivat sitten sellaisen ryhmien auditointitehtävän. Auditoitiin siis ryhmiä,  eli auditoija meni jokaiseen ryhmään, ne olivat ammattilaisten ohjaamia ryhmiä, ja niitä sitten auditointiin. Niistä tuli sitten vähän kehitettävää kyllä.

R: Minkä tyyppistä?

H: Esimerkiksi, että ammattilaiset tarvitsisivat ryhmänohjauskoulutusta. Että heillä tulisi olla käytössä menetelmiä ja työkaluja liittyen ryhmien ohjaamiseen ja että he ymmärtäisivät ylipäänsä ryhmien toimintaa ja niiden jäsenten roolia ja kaikkea sitä, mitä ryhmissä esiintyy.

R: Teetkö auditointeja tällä hetkellä?

H: Nyt en tällä hetkellä tee, mutta auditoinnista on tulossa sellainen paketti, jota lähdemme levittämään. Me olemme huomanneet että asiakasauditointi on hirveän hyvä arvioinnin työkalu ja  nyt me tietenkin jatkuvasti myös kehitetään tätä menetelmää. Se on tällä hetkellä enemmänkin se mun juttu kuin se auditointi itse.

R: Entä, tämä OK -hanke, mikä on roolisi siinä?

H: Työskentelen siinä palkattuna kokemusasiantuntijana ja hanketyöntekijänä. Esimies, työkaverit ja työyhteisö ovat takana ja yhdessä tehdään, olen tasa-arvoinen työyhteisön jäsen. Totta kai mun vahvuus OK-hankkeessa on nimenomaan kokemusosaaminen. Hankkeessa mallinnetaan erilaisia polkuja ja reittejä opiskeluun ja työelämään, ja siitä mulla on kokemusta, vaikka en itse ole korvaushoidossa ollutkaan. Korvaushoitohan on aikamoinen kirosana tuolla koulutusmaailmassa. Se sulkee hyvin monet ovet, ja sitä ei ehkä oikein ymmärretä, mitä se korvaushoito on. Tämän hankkeen kautta pystyy vaikuttamaan asenteisiin ja viemään eteenpäin sitä oikeanalaista ja aitoa tietoa.

R: Moni korvaushoidossa oleva hakee kuitenkin hakee uutta alkua?

H: Kyllä, ja korvaushoito on ollut monella tukena siinä kuntoutumisessa. Se on ollut ensimmäinen sysäys, ja korvaushoito on ollut auttamassa, että ihminen on päässyt eteenpäin elämässään. Sen takia on hyvin surullista, että ovet saattavat sulkeutua, vaikka ihminen yrittää ja asiat ovat tasapainossa ja hyvin ja elämänlaatu on kohentunut. Totta kai pitää aina katsoa yksilöllisesti ja ihmisen tilanteen mukaan arvioida sitä vointia.

R: Osaatko kokemusasiantuntijan ja hanketyöntekijän roolistasi sanoa, onko palveluihin pääsy helppoa tällä hetkellä ja tietävätkö ihmiset palveluista? ’

H: Erilaiset matalan kynnykset palvelut ja eräänlainen ”yhden oven taktiikka” ovat yleistyneet. Esimerkiksi sosiaalitoimistoissa ja jopa Kelassa ja ”työkkärissä” tiedetään, mihin ohjata, jos ihminen tarvitsee apua. Tai sellainen käsitys minulla on. Toki hoitoon on joskus myös haastavaa päästä ja aina ei ole valinnanvaraa tai mahdollisuutta valita sitä omaa hoitopaikkaa.  Se on vain jotkut tietyt paikat, jotka osoitetaan. Että olen kuullut, että esimerkiksi sellaisella ei ole merkitystä, onko joku paikka itselle sopiva.

Lisää tietoa päihdepalveluista ja niihin hakeutumisesta sekä asiakkaiden asemasta ja oikeuksista palveluissa löydät Päihdeasiamiestoiminnan verkkosivuston muilta sivuilta.

Hanna-Leenan työstä Kirkkopalvelut ry:n / Seurakuntaopiston OK-hankkeen osahankkeessa voit lukea lisää täältä.

M: Hoitoon hakeutumisvaihteessa on tosi paljon erilaisia pelkoja, odotuksia ja ”mitä jos” -ajattelua. Kaikenlaista vatkaamista päässä.  Sitten, kun sitä on vielä ihan sekaisin, niin ei voi olettaakaan, että ihminen osaisi tehdä järkeviä päätöksiä omasta puolesta.  Nythän sen ymmärtää, kun on selvin päin. Kaikki kuulostaa tosi järkevältä. Näin tämän pitäisi mennä. Mutta kun ihminen on sekaisin, sitä vaan soittelee joka paikkaan.

S: Palveluissa pitäisi olla tilannetajua, mutta joskus jotkut katsoo enemmän konetta kuin silmiin. Sellainen psykologia puuttuu välillä. Siinä lähtee sitten oma psykologia ”pelittää” ja sitä hermostuu ja niin edelleen.

Haastattelija: Oletteko päässeet tarvitsemaanne hoitoon?

M: No, eihän tässä voi sanoa, etten olisi päässyt, kun olen istunut edelliset viisi vuotta erilaisissa tukiasunnoissa ja hoidoissa. Mutta on mulla ollut myös vaikeuksia näiden juttujen kanssa. Arviointivaiheessa kerrottiin esimerkiksi hirveän vähän vaihtoehdoista: mihin kannattaisi lähteä tai mitä kannattaisi tehdä. Soitin sitten itse ihan pihalla johonkin paikkaan ja kysyin, onko siellä kivaa (naurahtaa).

S: Mä katoin aina ”menun”, että täällä on niskahierontaa ja intialaista päähierontaa, sauna kolme kertaa viikossa (nauraa). Mikä olisi itselle paras hoito, en osannut valita. Tai nyt nelikymppisenä osaan, kun on kokemusta, mutta en silloin.

M: Sitten lopulta sanottiin vaan, että nyt sä menet tuonne, eikä oikein kerrottu muista vaihtoehdoista. Hoitopaikan vapautumista odotin kuukauden. Se oli kyllä hirveää. Mulla oli mennyt tukiasunto alta, mistä saan kyllä syyttää ihan itseäni. En halunnut toisaalta mennä käyttävien kavereiden nurkkiin. Nukuin sitten ihan puistonpenkillä ja sellaisessa palvelukeskuksessa. Siellä oli todella pelottavaa ja levotonta. Siitä jäi vähäksi tosi paha, tavallaan raivo yhteiskuntaa kohtaan.  Mutta silloin mä päätin, että otan erilaisen hoitopolun kuin aiemmin. Ja tää (yhteisöhoito) on ollut todella paljon inhimillisempi vaihtoehto.

H: Oliko tänne helppo päästä?

M: No, oli tänne helppo päästä, kun oli tilaa. Aika harva tänne haluaa, koska täällä on niin tiukkaa.

H: Täällä on tiukkaa?

S: Jotkut on lähtenyt pois jo (arviointi)haastattelusta.

M: Mutta sitä tiukkuutta voi ajatella kahdelta eri kannalta. Täällä on tiukat säännöt ja toimintoihin pitää osallistua. Täällä ei ole mitään, mihin ei olisi sääntöä olemassa. Sitten taas toisaalta täällä on todella hyvät oltavat. Täällä on hiljaista ja rauhallista. Tuntuu kuin olisin kotona, kun olen täällä.

S: Ja loppujen lopuksi, jos sä saat sun turvallisuuden tunteen takaisin, niin se tiukkuus on kyllä vapautta sitten.

H: Miten te osasitte hakeutua tänne?

M: Mä kuulin tutuilta. Tapasin tuolla palveluissa sellaisia ihmisiä, jotka olivat käyneet täällä, ja tää oli kyllä aika houkutteleva paketti.

S: Myös mä kuulin tutulta, joka oli ollut täällä. Tulin sitten kautta haastatteluun, ja siinä sovittiin, että mä tulen tänne koevapauteen ja kun koevapaus loppuu, niin mä jään tänne. Mä olin halunnut monta vuotta nimenomaan pitkään ja lääkkeettömään hoitoon.

H: Mikä on teidän mielestänne tällaisen pitkän hoidon merkitys tai ylipäänsä laitoskuntoutuksen?

S: Tällainen pitkä kuntoutuminen on mun mielestä jotenkin turvallisempaa. Mä voin mennä sellaiseen hoitokuplaan ja tiedän, että mulla on siellä ruokaa, ryhmät ja työntekijät. Ne auttavat mua. Sehän (kuntoutus) on ihan hirveää varsinkin alussa.

M: Mä sanoisin ihan saman jutun. Mä oon ollut eri hoidoissa ja voin sanoa, ettei yhtään vähempi olisi riittänyt. Sitten, jos mä jään yksin niiden asioiden kanssa, niin se on ihan yks sama. Jos mulla ei olisi ollut jotain sellaista juttua, joka olisi pakolla pitänyt mut erossa kuvioista ja nimenomaan auttanut löytämään uusia ystäviä ja jättämään ne vanhat kuviot, niin en mä olisi mitenkään pystynyt.

S: Mä tajuan jotenkin paremmin, että mä oon hoidossa, kun mä oon laitoshoidossa. Tavallaan, kun se ympäristö on hoidollinen.

H: Mikä tässä yhteisöhoidossa on teidän mielestänne ”se juttu”?

M: En mä tiedä, tää on tosi maaginen juttu. Tämä vaan toimii jollakin tapaa niin eri tavalla kuin muut.

S: Tässä on samat työntekijät ja ne ovat tosi päteviä. Se auttaa tosi paljon.  Jotkut paikoista on tosi isoja, kuin muurahaispesiä.  Ei niihin tavallaan ehdi kiinnittyy. Täältä on tavallaan pois se.

M: Täällä käännetään katse heti alusta asti sinne mitä tapahtuu tulevaisuudessa: kuka sä olet, millaisen elämän haluat. Sellaisiin asioihin, joilla on oikeasti merkitystä.

S: Täällä yritetään kehittää itseluottamusta ja luottamusta toiseen ja toisesta välittämiseen.

M: Ja tää on niin pieni tää paikka, että sä rupeat oikeasti välittämään niistä muista. Se on ollut tämän hoidon kannalta tavallaan suurin asia mulle. Mun kohdalla on tapahtunut tosi paljon edistystä siinä, että pystyn kuuntelemaan muiden ihmisten mielipiteitä ja luottamaan siihen, että muutkin ihmiset tekevät asioita, enkä vaan minä.

S: Mulle oli ehkä omat tunteet vaikein asia täällä.

H: Onko tässä poikkeuksellinen tämä tunne?

S: Täällä puhutaan eniten, mitä mä olen ollut hoidoissa. Ja täällä on puututtu siihen oikeaan asiaan ja ongelmaan mun mielestä.

M: Yhteisöhoito perustuu tosi paljon palautteen antoon. Täällä saa antaa suoraan palautetta. Se, että joku tulee sanoo sulle, että sä oot tollanen ja että sun käytös on tosi itsekästä, niin kyllähän siinä niitä tunteita herää.   Yhteisö on hyvä hämmentämään esiin sellaisia asioita, mitä sä et edes tiennyt, että sulla on.

H: Se on varmaan opettavaista?

S: Mä rakastan tätä paikkaa eniten mun paikoista, ihan ylivoimasesti.

M: Sami on meidän tunne-ekspertti täällä (nauraa)

S: Joo, mä oon kuulemma joku tunneindikaattori. Mä olen tosi herkkä itkemään. Mä voitan täällä kaikki siinä (nauraa). Mutta, mä oon joutunut tavallaan ne kyyneleeni niin monta vuotta peittämään, kun olen elänyt laitoselämän.

H: Niissä ei voi?

S: No ei missään koulukodissa tai vankilassa voi ruveta itkemään. Piti olla kovis, mutta mä en oo kovis ikinä ollut. Täällä mä sain apua, että mä tuun toimeen sen mun herkkyyden kanssa. Täällä saa apua kyllä ihan mihin vaan.

M: Aikaisemmin mä en olis luottanut yhtään muihin ihmisiin, enkä mihinkään muuhunkaan. Usko tavallaan ihmisyyteen tai johonkin on palautunut. Se on isoin saavutus. Ei tule yksinäinen olo ja tuntuu, ettei jää yksin asioiden kanssa. Se on kuitenkin loppujen lopuksi aika iso asia.

Lisää tietoa hoitoon pääsystä, hoitopaikan valinnasta ja muista päihdepalveluihin liittyvistä kysymyksistä löydät päihdeasiamiestoiminnan verkkosivujen muista osioista. 

H: Mulla päihteistä toipuminen kesti tosi kauan. Jo 1980-luvun lopulla minut ohjattiin työpaikalta A-klinikalle haitallisen alkoholin käytön takia. Klinikan päihderyhmässä oli silloin muiltakin työpaikoilta porukkaa. Kävin kuitenkin ryhmässä lähinnä siksi, että työpaikka olisi säilynyt. 1990-luvun lamavuosina jouduin työttömäksi ja alkoholiongelmat pahenivat. Koen, että oma toipuminen alkoi vuonna 1994. Olin silloin työttömille suunnatulla yrittäjäkurssilla, jonka aikana mulle tuli kaksi ryyppyputkea. Kurssi jäi kesken. Starttirahat minulle oli jo myönnetty, mutta en perustanut yritystä, vaan lähdin katkolle.  Koin, että oma terveys oli tärkein.

K: Mitkä tekijät ovat edesauttaneet toipumistasi?

H: Mulla meni kaiken kaikkiaan 14 vuotta aikaa ensimmäisestä katkaisuhoitokerrasta vuonna 1994 viimeiseen viinaryyppyyn vuonna 2008. Järvenpään sosiaalisairaala oli ensimmäinen laitoshoitopaikka vuonna 1998, ja sieltä sain puolentoista vuoden raittiuden. Olin Järvenpäässä neljä viikkoa ja pääsin päihdekierteestä ja oravanpyörästä irti. Se oli äärimmäisen tärkeää itselle, vaikkei sitä lopullista raittiutta tullutkaan. Siellä pystyi rauhoittumaan ja keskittymään päihteistä kuntoutumiseen ja oman tulevan elämän suunnitteluun.

K: Laitoskuntoutusjaksot ovat mielestäsi hyviä, vaikkei tulisikaan aivan heti raittiiksi?

H: Kyllä. Moni sanoi mullekin, että ihan hukkaan meni se puolitoista vuotta raittiutta ja kaikki, kun retkahdin juomaan. Hoito ei mennyt kuitenkaan hukkaan. Kyllä tuonne päänuppiin aina jotakin jää. Kyllähän syöpäkin voi uusiutua tai diabetes, vaikka sitä lääkittäisiin. Koen, että alkoholismi on sairaus muiden joukossa: sitä pitää hoitaa jatkuvasti. Se on loppuelämän projekti, vaikka mun ei enää tarvitse kovin paljon duunia tehdäkään tai hampaat irvessä olla.

K: Oliko palveluihin pääsy mielestäsi helppoa? Tietävätkö ihmiset tarjolla olevista päihdepalveluista?

H: Olen yrittänyt pitää mielessä kokemuksia toipumisen alkutaipaleelta. Elettiin 1980-luvun loppua, ja olin vielä työelämässä. Silmä mustana ja krapulassa en pystynyt menemään yhtenä aamuna töihin. Työkaveri kysyi, että onko mulla päihteiden kanssa ongelmia, ja sanoin, että kyllä taitaa olla. Se sanoi, että AA:sta saa apua. Mä en ollut koskaan kuullutkaan siitä. Kaveri kertoi, että Orvokkitiellä on sellainen talo, että mene sinne ryhmiin, ja mä menin sinne. Siellä oli siivooja lakaisemassa eteisen lattiaa. Kysyin häneltä, saako täältä apua päihdeongelmaan, ja hän sanoi, että kyllä saa, mutta vasta illalla. Monet pitävät itsestäänselvyytenä, että kyllähän ihmiset tietää mikä on AA tai mikä on A-kilta ja miten ne toimivat, mutta ei se vaan niin yksiselitteistä ole.

Kolme auttajaa on jäänyt mieleen. Yksi oli työttömien yhdistyksen työntekijä. Hän sanoi mulle suoraan, että kuolet tai joudut hullujenhuoneelle, ellet lopeta juomista. Sanoi ihan suoraan, ja otti tehtäväkseen hoitaa asioitani. Hoiti asiakassuhteen A-klinikalle ja Järvenpään sosiaalisairaalan paikan. Hänelle olen tosi kiitollinen edelleen. Hän otti asiakseen hoitaa ja lähti viemään mun hoitoasioita eteenpäin, ja jotain myös tapahtui todella, hommasi ne paikat.

K: Entä nämä pari muuta?

H: Sitten oli yksi pariskunta. Olin varattomana ja yritin olla raittiina. He olivat hengellisiä. Mulla oli sellainen mielikuva hengellisyydestä, että kirkossa istutaan kädet ristissä ja huivi tiukalla. Nämä auttajat olivat tällaisessa Keravan city-seurakunnassa. Tulivat ihan kotoa hakemaan ja 10-20 kertaa käyttivät seurakunnan tilaisuuksissa. Se oli aika tärkeää. Koki, että joku välittää. Sieltä sai mielenrauhaa ja ehkäpä pyhän hengen kosketustakin.

Sitten kolmas kerta: Kaksi kaveria tuli hakemaan kotoa AA-ryhmään. Olin tosi huonossa kunnossa. Elämäni ensimmäistä kertaa kävin silloin AA-ryhmässä. Se oli vuosi 1998. Olen heille vieläkin kiitollinen, vaikka aikaa on vierähtänyt jo 18 vuotta.

K: Oletko ollut muualla laitoshoidossa kuin siellä sosiaalisairaalassa?

H: Joo, olen ollut ensinnäkin katkoilla. Järvenpään sosiaalisairaala oli ensimmäinen varsinainen laitoshoitopaikka. Sitten olen ollut Ridasjärvellä, Kalliolan klinikalla ja Samaria ry:n Betlehem -kodissa Porvoossa. Päihteettömän elämän ylläpidon kannalta AA ja A-kilta ovat olleet tärkeitä.

Kävin myös terveysaseman depressioryhmässä aikoinaan. Koin senkin hyvin tärkeänä. Keskityttiin siihen, mistä muualta saa mielihyvää kuin alkoholista. Juoma-aikana kaikki mieluisat harrastukset, kuten urheilukilpailuissa käynti tai luontoretkeily ja kalastus, jäivät. Sellaisia pieniä asioita mietittiin depressioryhmässä, kuten mistä voisi saada mielihyvää. Sitä voi tehdä itselleen vaikka vaahtokylvyn tai käydä hartiahieronnassa. Se ryhmän vetäjä on vieläkin terveysasemalla töissä, olen kiittänyt häntä siitä ryhmästä.

K: Oliko itselle vaikea mennä palveluihin? Jännittikö se?

H: Kyllä, varsinkin ensimmäinen kerta. Siitä olen kiitollinen, että itseä tuli ne kaksi kaveria hakemaan kotoa AA-ryhmään. Olen täällä Vantaalla ehdottanut, että tähän mun kokemusasiantuntijan työn rinnalle tulisi ihminen, joka veisi kädestä pitäen asiakkaita kolmannen sektorin paikkoihin, kuten esimerkiksi A-kiltaan, mielenterveysyhdistyksiin ja muihin vertaistukipaikkoihin. Vantaalla on aika paljon yhdistyksiä, joista saa tukea. Mikä kellekin sopii, sitä ei pysty aina sanomaan ennen kuin käy kokeilemassa.

K: Miten tulit lähteneeksi mukaan kokemusasiantuntijatoimintaan?

H: Sattuma kuljettaa. Sain tiedon kokemusasiantuntijuuteen lisävalmiuksia antavasta koulutuksesta syksyllä 2011. Olin silloin kirjoittamassa Vantaan A-killan historiikkia yhdistyksen 35-vuotisjuhliin. Päihteettömyys on elämäni ykkösarvo, ja koulutus tuntui silloiseen elämäntilanteeseen sopivalta. Olen kiitollinen, että pääsin 8 kuukautta kestäneeseen koulutukseen. Valmistuin kesällä 2012. Opintojen aikana sain paljon hyödyllistä tietoa psyykkisistä sairauksista, päihdesairauksista ja mielenterveydestä. Koulutuksessa oppi myös ymmärtämään omaa sairastumista ja erilaisia sairauksia. Se jalosti rankat elämänkokemukset asiantuntijuudeksi.

K: Minkälaisia asiakkaita kokemusasiantuntijan vastaanotolle tulee terveysasemalle?

H: Vuonna 2012-2014 pilottijakson aikana kävi 90 eri asiakasta. Silloin pidettiin aika tarkkaan kirjaa asiakkaista. Puolet asiakkaista tuli hoitajien ohjaamina, neljäsosa lääkärien ohjaamina ja neljäsosa oli saanut tiedon kaverilta tai mediasta tms. Viime vuonna kävijöitä oli 130. Tänä vuonna 2016 on ollut jo yli sata asiakasta eli asiakasmäärä on lisääntymään päin.

Asiakkaiden keski-ikä oli viime vuonna reilut 50 vuotta. Naisia oli karkeasti ottaen 40 prosenttia ja miehiä 60 prosenttia. Alkoholi oli ykköspäihde valtaosalla. Muutama oli nuoria huumeidenkäyttäjiä. Pariskuntia kävi myös, minkä koin hedelmällisenä keskustelun kannalta. Sitten on ollut sellaisia äiti-lapsi -kuvioita myös.

Läheinen huomaa päihdeongelman vakavuuden useimmiten ensimmäisenä. Muistelen omaa toipumistani: läheiset ja työkaverit olivat  alkoholin käytöstäni huolissaan huomattavasti aikaisemmin kuin minä itse, kovapäinen ja jääräpää kun olin. Jälkikäteen ajatellen hain apua kymmenen vuotta liian myöhään.

K: Kauan yksi vastaanottokerta terveysasemalla kestää?

H: Se kestää tunnin. Siinä kerkeää kaikessa rauhassa jutella asiakkaan kanssa. Moni on kiitellyt sitä, että voi jutella kahden kesken. Se on  monelle merkittävä asia. He eivät halua huudella asioitaan ison ryhmän kuullen. Muistan itsekin, kun kävin AA-ryhmissä ja A-killassa, vaikka kuinka oli se luottamus, niin en minä ainakaan halunnut kertoa kaikista asioistani ryhmässä. Pidin tiettyä rajaa.

K: Hakevatko ihmiset apua samoihin asioihin? Miten autat heitä?

H: Ei suinkaan. Jokainen ihminen on yksilö omine ongelmineen, ja jokaisen ihmisen itsemääräämisoikeutta omasta elämästään kunnioitan. Alkuun oli sellaista opettelua, ettei tuputa liikaa sitä omaa toipumistaan ja raitistumistaan vaan malttaa kuunnella asiakasta. Sitten voi esittää ja kertoo eri näkökulmia ja vaihtoehtoja.

Vertaistuen lisäksi toinen tärkeä tehtäväni on kertoa asiakkaille tarjolla olevista päihdepalveluista. Kerron jokaiselle asiakkaalle ensinnäkin Vantaan kaupungin omista päihdepalveluista. Sitten kerron mitä muuta on tarjolla: AA- ja NA -ryhmät, A-kiltatoiminta, seurakuntien päihdetyö ja verkko- ja puhelinpalvelut. Asiakas voi tiedot saatuaan lähteä omatoimisesti hakeutumaan hoitoon ja vertaistuen pariin. Kerron myös muista päihde- ja mielenterveysalan yhdistyksistä.

Teen jokaisen asiakkaan kanssa myös kokonaistilanteen selvityksen: Mitä varten asiakas on tullut käynnille ja mitkä ovat hänen tavoitteensa omalle tulevalle päihteiden käytölle? Mitä asiakas haluaa? Aika monelle esitän kolme kysymystä: miksi juot, mitä hyötyä on juomisesta itselle ja mitä hyötyä juomisesta on läheisille. Näihin hyötykysymyksiin on vastaukset yleensä aika lyhyitä.

K: Mitä yleensä vastataan?

H: Kyllä se yksinäisyys tuntuu olevan aika paha ongelma ja suuri syy juomiseen. Elämän tyhjyys surettaa ihmisiä. Hetkellistä helpotusta siihen saa päihteillä. Sitten on paniikkisairauksia ja ahdistusta. Juomisesta on tullut tapa ja kierre. Aika kirjavia ovat ihmisten vastaukset.

K: Mielenterveysongelmat näkyvät?

H: Kyllä se näkyy päihdeongelmista kärsivillä tuo masennus ja sen lisäksi paniikki, ahdistus ja unettomuus. Kyllä mielenterveys- ja päihdeongelmat käy monesti käsi kädessä. Kaksisuuntaista mielialahäiriötä esiintyy yllättävänkin paljon ja harha-aistimuksia.

K: Tuntevatko ihmiset palvelujärjestelmää?

H: Eivät kaikki. Sen takia kerron jokaiselle asiakkaalle nämä peruskuviot. Olen tehnyt myös sellaisen listan, jossa on nettilinkkejä päihdepalveluihin. Asiakkaiden lisäksi olen antanut ne tiedoksi terveysaseman henkilökunnalle. Lääkärit ja hoitajatkin kokevat aika ajoin neuvottomuutta ja toivottomuutta päihdeongelmista kärsivien asiakkaiden auttamistyössä. Koetan antaa kaikille uskoa ja toivon kipinää, että aina on mahdollista toipua, vaikka tilanne välillä toivottomalta tuntuukin.

K: Sulla on sellainen tuntuma, ettei terveysasemillakaan aina tunneta riittävän hyvin tätä päihdehoitojärjestelmää tai ymmärretä päihdeongelman luonnetta?

H: Ei varmastikaan. Mutta, arvostan kyllä suunnattomasti lääkäreitä ja hoitajia. Heiltä olen aikoinani saanut apua akuuttivaiheessa ja lääkehoitoa myös, joka oli tärkeää siinä alkuvaiheessa. Olen kiitollinen Vantaan päihdepalveluille saamastani avusta. Jos päihdehoitoasiat eivät olisi olleet niin hyvin Vantaalla, niin tiedä vaikka kylähulluna pyörisin tuossa Tikkuraitilla – jos olisin hengissä (naurahdus). Se on ihan taivahan tosi, tuli ne deliriumit ja muut. Ne eivät olleet leikin asioita.

K: Mikä kokemusasiantuntijuudessa on se, mikä auttaa?

Vertaistuki auttaa. Oma sairastuminen, kokemus erilaisista hoidoista, kuntoutuminen ja oma toipumistarina ovat kokemusasiantuntijan työssä tärkeitä työkaluja. Tärkeää on myös tiedon jakaminen asiakkaalle erilaisista tarjolla olevista päihdepalveluista.

Molemmat – kokemusasiantuntija ja asiakas – ovat kokeneet päihteiden käytön helvetin ja myös sen miten päihteistä voi ajan kanssa pikku hiljaa toipua. On se kiitollisuus. Vertaistukea on oikeastaan aika vaikea pukea sanoiksi. Koetaan yhdessä, että ollaan oltu samassa veneessä ja koettu samoja asioita. Ei aina tarvitse sanojakaan. Kun avaa suunsa, niin toinen jo ymmärtää, mitä toinen aikoo sanoa ja tarkoittaa.