Päihdepalvelujen organisointi vaihtelee eri kunnissa. Tehtävä voi olla kokonaan kunnan omassa hallussa tai sitä voivat tehdä yksityiset toimijat. Mahdollista on sekin, että työ jakaantuu usean toimijan kesken. Kunta kuitenkin kantaa vastuun palvelujen järjestämisestä ja päättää, millä tavalla asiat juuri heillä hoidetaan. Toiminnan monimuotoisuuden takia päihdeasiamiestoiminnan matkojen kohteet ovat vaihdelleet. Useimmiten on kuitenkin käyty kunnissa tai uusilla sote-alueilla, tavattu päihdetoiminnan vastuuhenkilöitä ja hoitohenkilökuntaa. Kunnan ja päihdeasiamiestoiminnan välisessä vuoropuhelussa on käsitelty päihdeasiakkaan asemaa ja oikeuksia ja käytännön ongelmatilanteita. Tieto on kulkenut suuntaan jos toiseenkin, toki vaarantamatta asiakkaiden tietosuojaa.

Päihdeasiamiestoiminnan edunvalvonnalliset jalkautumiskierrokset ovat kohdistuneet myös päihdehoitolaitoksiin eri puolilla Suomea, kun ne ovat sopivasti osuneet kuntavierailujen yhteyteen.

Samojen matkojen yhteydessä päihdeasiamiestoiminta, Ehytin aikuistoiminnan suunnittelijalla vahvistettuna on pitänyt koulutustilaisuuksia päihdetyöntekijöille, järjestötoimijoille ja vapaaehtoisille. Tilaisuuksissa on käyty läpi päihdetyöhön liittyvää lainsäädäntöä, toimintamalleja ja ongelmia. Samalla on luotu kontakteja laajasti: päihdeasiamiestoiminnan ja kuulijoiden välille sekä paikallisten kuulijoiden kesken.

Kierroksen päätteeksi päihdeasiamiestoiminta järjesti vielä joulukuun puolivälillä kaksipäiväisen edunvalvontaosaajakoulutuksen, jonka tavoitteena oli saada paikalliselle lähitasolle toimijoita kohtaamaan päihdeongelmista kärsiviä ja ohjaamaan heitä eteenpäin avun saamiseksi. Koulutukseen osallistui päihdetoimijoita hoitajista vertaisasiantuntijoihin. Päivien aikana käytiin läpi vapaaehtoistyötä, hoitoon hakeutumiseen liittyvää tuen tarvetta, ensihuolta ja lainsäädäntöä. Lisäksi ideoitiin yhteisvoimin koulutukselle jatkoa, sellaista mikä mahdollisimman hyvin täyttäisi tehtävänsä.

Ensi vuonna näköpiirissä on ainakin edunvalvontaosaajakoulutuksen jatko-osa, mutta myös tutustumis- ja konsultointikäyntejä useissa uusissa kunnissa ja sote-alueilla, joihin tänä vuonna ei ennätetty.

Kuntien sijasta tulevaisuudessa oma roolinsa päihdetyössä on 18 maakunnalla. Sote-uudistus etenee ja päihde- ja mielenterveyslainsäädäntö kehittyy. Kaikkia muutoksia on seurattava erityisen huolellisesti päihdeasiakkaiden edunvalvonnan näkökulmasta. Muutokset ovat haasteellisia kaikille tämän alan toimijoille kaikilla tasoilla.

Videot herättävät miettimään paitsi armollisuutta vaikeissa elämäntilanteissa olevia ihmisiä kohtaan myös nykyisen palvelu- ja koulutusjärjestelmämme suhdetta huumeita ja muitakin päihteitä käyttäviin ihmisiin. Ovatko esimerkiksi sosiaali- ja terveydenhuollon toiminta ja käytännöt, joita klipeilläkin sivutaan, oikeudenmukaisia ja kohtuullisia?

Vallitseva lainsäädäntö ja niitä täydentävä viranomaisohjeistus korostavat sosiaali- ja terveydenhuollon asiakkaiden oikeuksia laadultaan hyvään sosiaali- ja terveydenhuoltoon ja hyvään kohteluun. Asiakkaan ja potilaan asemaa ja kohtelua koskevat pykälät löytyvät sosiaali- ja terveydenhuollon niin sanotuista asiakas– ja potilaslaeista. Lakien perusteluissa palveluita käyttävät ihmiset nähdään osallistuvina yksilöinä, joiden tarpeet, mielipiteet ja kokemukset on otettava huomioon heitä koskevia päätöksiä tehdessä.  Jokaisen asiakkaan vakaumusta ja yksityisyyttä tulee kunnioittaa. Ketään ei saa syrjiä eikä kenenkään ihmisarvoa saa loukata.

Sosiaalihuollon lainsäädännössä on korostunut viime vuosina erityistä tukea vaativien asema ja oikeudet, joihin luetaan yhtä ryhmänä päihdeongelmista kärsivät ihmiset. Esimerkiksi palveluja annettaessa ja niitä kehitettäessä on kiinnitettävä erityistä huomiota erityistä tukea tarvitsevien henkilöiden tarpeisiin ja toivomuksiin, koska heillä voi olla muuten vaikeuksia saada omia kokemuksiaan ja mielipiteitään kuulluiksi.

Terveydenhuollon lainsäädännössä päihteitä käyttävien ihmisten erityisasema palveluissa on huomioitu esimerkiksi päivystysasetuksessa, jossa todetaan, että päihtymys ei saa estää henkilön hoidon tarpeen arviointia tai hoidon järjestämistä.

Viimeaikaisten tutkimusten perusteella periaatteet ja velvoitteet eivät kuitenkaan aina käänny käytännöiksi toivotulla tavalla. Elina Virokannaksen tutkimuksessa palvelujärjestelmässä asiointi tuotti huumeita käyttäville naisille väliinputoamisen ja narkomaaniksi leimautumisen kokemuksia. Välineitä vaikuttaa järjestelmän toimintaan oli rajallisesti ja joskus jättäytyminen järjestelmän ulkopuolelle oli ainoa tapa säilyttää kokemus oman elämän hallinnasta.

Minulle päihdeasiamiestoimintaan tulleissa yhteydenotoissa huumeita käyttävien kohtaamat kohtelun ongelmat näkyvät esimerkiksi hoitokäytäntöjen liiallisena tiukkuutena ja hoitoon liittyvinä sanktioina ja rajauksina. Esimerkiksi päihdehoitopaikan säännöt saattavat velvoittaa asiakkaita tai potilaita osallistumaan heidän yksityisyyttään ja perusoikeuksiaan loukkaaviin käytäntöihin. Joskus hoito on saatettu lopettaa vetoamalla sääntöihin ja sopimuksiin, joihin asiakas tai potilas ei ole aidosti ymmärtänyt suostuneensa.

Vaikkei ei ole syytä kieltää asiakastyön haastavuutta työntekijöiden näkökulmasta ja myös sääntöjen ja rajausten tarvetta, esimerkiksi terveydenhuollon lainsäädännön yleinen periaate kuitenkin on, ettei potilaan hoitoa voi lopettaa rangaistuksena hänen käyttäytymisestään.  Asiakkailta ja potilailta ei voi myöskään edellyttää hoidon ehtona mitä vain, vaikka he olisivatkin hakeutuneet hoitoon vapaaehtoisesti.   Tämä koskee huumeita käyttävien ihmisten lisäksi ketä tahansa meistä.

Mitä käytäntöjen kohtuuteen tulee, sosiaalityön tutkija Anna Metterin mukaan kohtuuttomuuden kokemus hyvinvointipalveluiden asiakkuudessa jäsentyy kansalaisten odotuksista. Ihmiset suhteuttavat omaa tilannettaan siihen, miten järjestelmän julkilausuttujen periaatteiden mukaan odotetaan toimivan.

Ei tuomita -kampanjan klipeissä tulee esille huumeita käyttävien ihmisten toive tulla nähdyksi muutenkin kuin huumeiden käyttönsä tai siihen liittyvien ongelmien kautta. Kokemus huonosta tai kohtuuttomasta kohtelusta kumpusi siitä, etteivät heidän ammattilaisina pitämänsä työntekijät kyenneet huomioimaan tätä toivetta.

Meneillään olevassa ympäristöministeriön koordinoimassa Asunnottomuuden ennaltaehkäisyn ohjelmassa vuosille 2016–2019 (AUNE)  todetaan viisaasti, että mikään taho yksin ei ratkaise asunnottomuutta. Asunnottomuus on ohjelman mukaan nähtävä osana laajempaa syrjäytymisen torjuntatyön kokonaisuutta, mikä tarkoittaa muun muassa nykyistä asiakaslähtöisempää ja ennalta ehkäisevämpää palvelujärjestelmää.  Ohjelman erääksi tavoitteeksi asetetaan päihde-, mielenterveys- ja asumispalvelujen saumaton yhteistyö ja asumisen kysymysten nostaminen osaksi päihde- ja mielenterveyslakien uudistamistyötä.

Nämä ovat hyviä tavoitteita. On kuitenkin hyvä muistaa, että vallitseva lainsäädäntö ja palvelujärjestelmän strategiat velvoittavat ja kannustavat asiakaslähtöisten ja sektorirajat ylittävien toimintatapojen käyttöönottoon jo nyt. Lainsäädäntöä on myös koko ajan uudistettu nämä tavoitteet silmällä pitäen.

Vuonna 2015 lainmukaisen määritelmän osana sosiaalihuoltolakia sai ensimmäistä kertaa sosiaalinen kuntoutus yhtenä sosiaalihuollossa annettavista palveluista. Sosiaalisella kuntoutuksella tarkoitetaan laissa sosiaalityön ja sosiaaliohjauksen keinoin annettavaa tehostettua tukea sosiaalisen toimintakyvyn vahvistamiseksi, syrjäytymisen torjumiseksi ja osallisuuden edistämiseksi. Lain perusteluissa sosiaalisen kuntoutukseen sisällytetään toiminta, jolla edistetään asiakkaan työmarkkinavalmiuksia ja elämänhallintaa.

Sosiaalisen kuntoutuksen määritteleminen lakisääteiseksi toivottiin tuovan jotain uutta kuntien palveluvalikkoon. Osallistavia ja rinnalla kulkevia palveluja on toivottu myös muissa yhteyksissä jo kauan. Sosiaalihuoltolain soveltamista ja toimeenpanoa koskevien selvitysten valossa näyttää kuitenkin siltä, että kunnissa ei ole riittävästi sosiaalisen kuntoutuksen palveluja. Työ on monella muullakin tapaa jäsentymätöntä, eikä sille ole varattu riittävästi resursseja.

Sosiaalinen kuntoutus on saattanut profiloitua kunnissa vain tietyiksi palveluiksi, kuten esimerkiksi nuorille suunnatuksi palveluksi tai kuntouttavaksi työtoiminnaksi. Kuntoutuksen toteuttamisessa tulisi huomioida kuitenkin yksilölliset kuntoutustarpeet, kuten esimerkiksi päihdekuntoutus, ja myös kaikki ikäryhmät.

Sosiaalihuollon asiakkaan tilannetta kokonaisvaltaisesti lähestyvä sosiaalisen kuntoutus sopisi loistavasti myös asunnottomuuden ennalta ehkäisyn välineeksi, mutta juuri tällaiset toimintatavat näyttävät puuttuvan palvelujärjestelmän arjesta ainakin systemaattisesti toteutettuina.

Itselleni on tullut päihdeasiamiestoiminnan asiakastyössä vastaan tilanteita, joissa päihdepalveluissa asioivan asiakkaan asunnottomuusuhka on ollut työntekijöiden tiedossa jo pitkään, mutta keinot puuttua tilanteeseen ovat puuttuneet. Sosiaalitoimi on saattanut olla täysin tietämätön asukkaan kaoottisesta arjesta, joka täyttyy vastaanottoaikojen ulkopuolella esimerkiksi itsetuhoisesta juomisesta, toistuvista päivystyskäynneistä ja naapurien valituksista. Kukaan ei ole vieraillut asiakkaan luona, ja esimerkiksi asiakkaan toivoman laitoskuntoutuksen arvioinnissa menee viikkoja.

Erilaisissa matalan kynnyksen palveluissa kohtaamieni työntekijöiden ja asiakkaiden näkemyksissä hahmottuu edelleenkin melko instituutiokeskeisesti toimiva palvelujärjestelmä, jossa tilanteet pääsevät kärjistymään ennen kuin niihin tartutaan. Riittävää tukea ei ole saatavilla, vaikka asiakkaan ongelmat olisivatkin viranomaisilla tiedossa. Seurauksena ovat jopa perättäiset häätökierteet, joiden kohdalla kukaan ei ota asiakseen miettiä, miten asiakasta voisi tukea oman elämänsä hallinnassa.

Sosiaalihuoltolain soveltamisoppaassa mainitaan esimerkkeinä sosiaalisesta kuntoutuksesta yksilöllinen psykososiaalinen tuki, kotikäynnit, mukana kulkeminen, erilaiset toiminnalliset ryhmät, vertaistuki, osallistuminen vapaaehtoistoimintaan, työtoiminta sekä kaikki asiakkaalle tarjottavat palvelut ja tukitoimet osana sovittua suunnitelmaa. Lähtökohtana on asiakkaalle lakisääteisesti tehtävä palvelusuunnitelma, jota täydennetään tarvittaessa asiakassuunnitelmalla.

Sosiaalisen kuntoutuksen tavoite voi olla arkielämän taitojen oppimista, päihteettömän arjen hallintaa, koulutukseen tai työhön tarvittavien asioiden harjoittelua tai tukea ryhmässä toimimiseen.  Tarvittaessa kuntoutukseen yhdistetään riittävä päihde- ja mielenterveyshoito, mikä edellyttää yhteistyötä päihde- ja mielenterveyspalvelujen kanssa.

Kaikki nämä ovat juuri sitä ”jalkautuvaa” ja ”osallistavaa” toimintaa, mitä nykyisiltä ja tulevilta palveluilta  toivotaan. Hyviä esimerkkejä ja välineitä työn tekemisen tueksi löytyy myös jo melko paljon. Keskeinen kysymys kuuluukin, miten hyvät periaatteet saataisiin käännettyä systemaattisiksi ja säännöllisiksi käytännöiksi ja toimintatavoiksi?

Sosiaali- ja terveysministeriö on talvella 2016 julkaissut arviomuistion mielenterveyslain (1116/1990, MTL) ja päihdehuoltolain (41/1986, PHL) palveluista. Kyseinen muistio on myös käynyt lausuntokierroksella. Muistiossa on todettu, että päihde- ja mielenterveyspalveluissa on edelleen merkittäviä puutteita palvelujen parantamiseen tähdänneistä pyrkimyksistä huolimatta. Arviomuistiossa ehdotetaan päihde- ja mielenterveystyön uudistamiseksi erilaisia vaihtoehtoja: yksi näistä vaihtoehdoista on se, että tahdonvastaista hoitoa koskevat säännökset siirretään valmisteilla olevaan itsemääräämisoikeuslakiin ja sen myötä MTL:sta ja PHL:sta erityislakeina luovutaan kokonaan siten, että niitä koskeva muu sääntely siirretään sosiaali- ja terveydenhuollon yleislakeihin, eli sosiaalihuoltolakiin (1301/2014) ja terveydenhuoltolakiin (1326/2010).

Lähtötilanne lainvalmistelussa on, että lakiehdotukset laaditaan yleislakien mukaisiksi ja yleislaista poikkeamiseen tarvitaan aina erityinen, painava syy. Se, mikä erityinen painava syy voisi olla, ei ole täsmennetty lainvalmisteluohjeissa. Tässä blogikirjoituksessa pohdimme sitä, mitä merkitystä valinnalla ”yleislaki vs. erillislait” on mielenterveys- ja päihdehuollon sääntelyn kohdalla.

Sosiaalioikeudellisessa tutkimuksessa – eikä muidenkaan oikeudenalojen – yleislakien ja erityislakien suhdetta lainvalmistelun näkökulmasta ei ole juurikaan tarkasteltu. Sosiaali- ja terveydenhuollossa sosiaalihuoltolaki ja terveydenhuoltolaki ovat perinteisesti toimineet yleislakeina, joita täydentämässä ovat olleet eri asiakasryhmien erityislait.

Erityislakien sääntely on kohdistunut erityisesti heikoimmassa asemassa oleviin asiakkaisiin, kuten lapsiin, vanhuksiin, vammaisiin, päihderiippuvaisiin ja mielenterveysongelmaisiin. Hajanainen sääntely on koettu ongelmalliseksi sekä järjestävien tahojen että asiakkaiden näkökulmasta.  Palvelujen järjestämisen sujuvuuteen ja palvelurakenteen hahmottamiseen voi vaikuttaa edestakainen ensi- ja toissijaisuuteen viittaaminen. Yhtäältä lex specialis -tulkintaperiaate viittaa soveltamaan ensisijaisesti erityislainsäädäntöä, mutta toisaalta sosiaali- ja terveydenhuollon normaaliuspyrkimykset ja sosiaalihuollon oikeusperiaate yleisten palvelujen ensisijaisuudesta ohjaavat toisaalta siihen, että palvelut tulisi ensisijaisesti pyrkiä järjestämään yleislakien nojalla ja toissijaisesti erityislakien perusteella. Tämän lisäksi erillisten toissijaisuussäännöksien on koettu monimutkaistavan sääntelykokonaisuutta tehden siitä vaikeaselkoista.

On olennaista muistaa, että sosiaali- ja terveydenhuollon lainsäädäntöä soveltavat käytännössä sote-alan ammattilaiset, joilla ei ole välttämättä juridisia valmiuksia. Siksi asiakkaan oikeuksien turvaamiseksi olisi tärkeää, että sääntelykokonaisuus olisi mahdollisimman selkeä. Tulkinnallisia ongelmia on pyritty ratkaisemaan ottamalla uuteen sosiaalihuoltolakiin säännökset asiakkaan edun periaatteesta, jonka nojalla ristiriitatilanteessa sovellettava lainsäädäntö on valittava sen mukaan, mikä ratkaisuvaihtoehto toteuttaa parhaiten asiakkaan etua. Sosiaalihuoltolain ollessa vielä verrattain tuore säädös ei ole vielä mahdollista arvioida, miten tämän periaatteen soveltaminen on vaikuttanut asiakkaan oikeuksien toteutumiseen.

Tulkinnallisten epäselvyyksien lisäksi nykyisen mielenterveys- ja päihdepalveluihin liittyy järjestelmällisiä ongelmia, kuten palvelujärjestelmän hajanaisuus, alueelliset epäyhtenäiset käytännöt ja leimaavuus. Keskustelua on käyty myös päihde- ja mielenterveysongelmien päällekkäisyydestä ja siitä, että asiakkaan palvelutarpeeseen tulisi voida vastata kokonaisvaltaisesti.

Nyt ehdotetussa ratkaisuvaihtoehdossa huomionarvoista on se, että muiden asiakasryhmien erityislaeista ei olla luopumassa, ainoastaan päihde- ja mielenterveysongelmaisten erityislaeista. Kehityssuunta on ollut aiemmin päinvastainen: ennen nykyisen ikääntyneen väestöntoimintakyvyn tukemisesta sekä iäkkäiden sosiaali- ja terveyspalveluista annetun lain (980/2012, vanhuspalvelulaki) säätämistä iäkkäiden henkilöiden palvelutarpeeseen pyrittiin vastaamaan sosiaalihuoltolain ja terveydenhuoltolain yleisten palvelujen turvin, mikä lopulta nähtiin ongelmallisena ja tätä varten säädettiin iäkkäille oma erityislaki, joka tuli voimaan 2013. Toisin sanoen pelkkä yleislaki erityisryhmien sääntelyssä ei ole ongelmaton.

Erilaisilla säätämistavoilla voidaan ohjata haavoittuvimmassa asemassa olevia erityisen vahvojen oikeuksien – kuten turvaamalla palveluja subjektiivisina oikeuksina – piiriin, pitää yhteiskunnallisesti merkittäviksi koetut palvelut vahvoina, edistää tosiasiallista yhdenvertaisuutta ja luoda mahdollisuuksia muiden oikeuksien toteutumiseksi silloin, kun kyseisen palvelun saaminen on edellytys jonkin muun oikeuden toteutumiseksi.

Vanhuspalvelulaki ja vammaisuuden perusteella järjestettävistä palveluista ja tukitoimista annettu laki (380/1987, vammaispalvelulaki) sekä sitä täydentävä laki kehitysvammaisten erityishuollosta (519/1977) on nähty näiden asiakasryhmien tosiasiallista tasa-arvoa ja palvelujen saavutettavuutta edistävinä säädöksinä, joissa huomioidaan ryhmiin kuuluvien erityistarpeet. Päihde- ja mielenterveysongelmaisten kohdalla on kuitenkin argumentoitu päinvastaisesti; erityissääntelyn katsotaan aiheuttavan soveltamiseen liittyvää epäselvyyttä, palvelujen hajanaisuutta sekä lisäävän asiakkaisiin kohdistuvaa stigmaa, minkä vuoksi erityislaeista tulisi luopua.

Mielestämme sosiaali- ja terveydenhuollon lainsäädäntö tulisi hahmottaa ja uudistaa kokonaisuutena. Sosiaali- ja terveydenhuollon yleislakien ja erityislakien suhde tulee avata, minkä lisäksi erityisryhmien palvelut turvaava lainsäädäntö tulee olla koherentti ja tasapainoinen kokonaisuus. Yleislait voisivat olla enemmän keskeisimpiä oikeusohjeita sisältäviä, harvemmin muutettavia perussäännöksiä. Vastaavasti erityislait voisivat sisältää aineellista oikeutta, menettelyyn liittyviä yksityiskohtia ja teknisluonteisempia säännöksiä.

Sen sijaan, että lähdettäisiin hätiköiden purkamaan tarpeelliseksi todettu sääntelyä, olisi syytä harkita, että myös sääntelyä uudistettaessa taattaisiin yhdenvertainen kohtelu erityisryhmille. Yksi hyvä keino olisi uudistaa PHL ja MTL muiden erityislakien kaltaiseksi kokonaisuudeksi. Päihde- ja mielenterveysongelmaiset on erikseen mainittu uudessa sosiaalihuoltolaissa sellaisiksi erityisen tuen tarpeessa oleviksi erityisryhmiksi, joiden hoidon ja tuen tarpeeseen on kiinnitettävä erityistä huomiota.

Kyseenalaista onkin, edistääkö erityislaeista luopuminen erityistarpeisiin vastaamista näiden asiakkaiden kohdalla, kun vanhusten ja vammaisten kohdalla on päädytty vastakkaiseen johtopäätökseen. Päihdealan yhdistysten näkemys on, että päihdeasiakkaat tarvitsevat oman erityislakinsa, jotta heidän tarvitsemansa erityinen painotus palveluiden suhteen voidaan säilyttää, eikä heidän asemaansa heikennettäisi entisestään.

Palvelujen heikentymisen vaaraa ei ole vielä arvioitu huolimatta ratkaisuvaihtoehtojen esittelemisestä. Kattavan vaikutusarvion tekeminen olisi kuitenkin olennaista, jotta voidaan arvioida päihdepalvelujen asiakkaiden perusoikeuksien toteutumista erilaisia lainsäädännöllisiä vaihtoehtoja punnittaessa. Kannattaa myös huomioida aikaisemmat lainsäädäntökokemukset yleis- ja erityislakien toimivuudesta.

Norminpurkutalkoissa ei voida lähteä pelkästään siitä ajatuksesta, että sääntelyn eli joko säädösten tai jopa yksittäisten säännösten absoluuttista määrää tulee vähentää. Ensisijaisesti tulee miettiä sitä, mihin sääntelyä tarvitaan ja mitä sillä on tarkoitus edistää. Oikeusvaltion yksi tärkeimmistä tehtävistä on edistää tosiasiallista tasa-arvoa; sosiaali- ja terveydenhuollon tarkoituksenmukaisten palvelujen turvaaminen on tässä suhteessa erittäin merkittävässä roolissa.

Poikonen työskentelee Itä-Suomen yliopiston oikeustieteiden laitoksella sosiaalioikeuden yliopisto-opettajana ja tutkijana EHYT ry:n selvityshankkeessa. Hän valmistelee väitöstutkimusta päihdehuollon asiakkaan oikeuksien toteutumisesta.

Keinänen toimii lainsäädäntötutkimuksen professorina ja on kiinnostunut lainvalmisteluun liittyvistä kysymyksistä.

Kirjoitus on julkaistu aikaisemmin Itä-Suomen yliopiston oikeustieteiden laitoksen Oikeutta kohtuudella –blogissa.

Eurooppalaisen asunnottomuustyön kattojärjestö FEANTSA järjesti viime viikolla Kööpenhaminassa 11. asunnottomuutta käsittelevän seminaarinsa teemalla asunnottomuus ja sosiaalityö. Mukana oli lähes 150 osallistujaa eri puolilta maailmaa, Euroopan maiden lisäksi muun muassa Kanadasta ja Yhdysvalloista.

Seminaarin pääpuhuja oli yhdysvaltalainen antropologi ja asunnottomuustutkija Deborah Padgett. Padgett puhui kansainvälisessä asunnottomuuspolitiikassa 2000-luvulla tapahtuneesta paradigman muutoksesta, jonka myötä niin sanotusta portaittaisesta asumisesta on siirrytty yhä enenevissä määrin asunto ensin -periaatetta noudattavaan malliin. Suomessa asunto ensin -politiikkaa on toteutettu vuodesta 2008 lähtien periaatteella jokaisella tulisi olla ”paikka asua ja elää”.

Toisin kuin portaittaisessa asumisessa asunto ensin -periaatteen mukaisessa asumisessa asunnottomuudesta kärsivän ihmisen ei tarvitse ”ansaita” asumistaan esimerkiksi sitoutumalla päihteettömyyteen tai erilaisiin päihdekuntoutusohjelmiin. Tärkeämpää on turvata asuminen ja luoda näin lähtökohta muiden tavoitteiden miettimiseen. Tulokset ovat olleet lupaavia – niistä voi lukea tarkemmin muun muassa Padgettin vastineesta asunto ensin -politiikkaan kohdistettuun kritiikkiin.

Käytännön asumistyössä on noussut esille kuitenkin myös ongelmia. Padgetin mukaan joidenkin ihmisten kyvyt eivät riitä asunto ensin -periaatteen mukaiseen itsenäiseen asumiseen – ainakaan ilman muun palvelujärjestelmän intensiivistä tukea. Tätä tukea ei ole kuitenkaan aina välttämättä riittävästi tarjolla.

Suomessa teemaa ovat käsitelleet tutkijat Päivi Kivelä ja Anna Leppo hiljattain ilmestyneessä asumispalveluja koskevassa tutkimusraportissaan.

Kivelän ja Lepon mukaan asunnotonta ei voi vain ”tuupata” jonnekin ja toivoa, että hän sopeutuu. Asukkaiden tulisi päästä nykyistä helpommin esimerkiksi tarvitsemaansa päihde- tai mielenterveyshoitoon.

Ongelma on ollut esillä myös päihdeasiamiestoimintaan tulleissa yhteydenotoissa. Jotkut asumisyksiköt sijaitsevat esimerkiksi melko kaukana palveluista, mikä vaikeuttaa palvelujen piiriin menemistä ja sammuttaa helposti asukkaiden muutenkin melko heikosti kytevän ”motivaatiohetken”. Toinen yhteydenotoissa esille tullut teema on ollut toiminnan resurssit ja puitteet.

Suomessa asunto ensin -politiikan tyypillinen piirre on ollut suuret, joissain tapauksissa lähes sadan hengen asumisyksiköt tai kerrostalot. Osa tapaamistamme asukkaista kokee olonsa niissä turvattomaksi ja yksinäiseksi. Myös työntekijöiden mukaan varsinkin vakavista päihde- ja mielenterveysongelmista kärsivät tarvitsisivat intensiivisempää tukea kuin nyt oli mahdollista antaa.

Päihdeasiamiestoiminnan näkökulmasta keskeisiä kehittämiskohteita ja -kysymyksiä tulevaisuudessa ovat asumisyksiköissä tapahtuva palveluohjaus ja asukkaiden edunvalvonta, sekä se, minkälaisilla käytännöillä ja resursseilla turvataan asukkaiden oikeudet riittäviin ja tarkoituksenmukaisiin palveluihin ja laadukkaaseen asumiseen. Myös vastuukysymykset palveluja tilaavien kuntien kanssa on oltava selvät ja palveluketjut asumisyksiköiden ja muun palvelujärjestelmän välillä toimivat.

Kuten Kööpenhaminankin seminaarissa todettiin eri alustajien toimesta: asunto ensin -politiikalla, kuten asunnottomuuspolitiikalla yleensäkään, ei pystytä paikkaamaan hyvinvointipalveluihin esimerkiksi erilaisten säästötoimenpiteiden tai leikkausten myötä tulleita aukkoja. Toimiva asunnottomuustyö vaatii rinnalleen toimivaa palvelujärjestelmää ja hyvinvointipolitiikkaa.