Toipuminen alkoi, kun pääsin vertaistukiryhmiin

”Olin tekemässä niin sanottua viimeistä temppua eli söin kaikki talon lääkkeet kotona. Olin juopotteluun niin väsynyt, että yritin tappaa itseni, ja vaimo sitä säikähti ja soitti taksin. En siis itse hakeutunut hoitoon, vaan minut vietiin silloisen OYKSin päivystyksen kautta Kiviharjuun, nyt jo lakkautettuun Oulun kaupungin päihdeyksikköön”, kertoo syntyperäinen Oulun raksilalainen Paavo (78 v.) Oulun A-Killan kotoisassa pikkukeittiössä.

Kirjoittaja:Kirsi Mäki, järjestökoordinaattori-koulutussuunnittelija, A-Kiltojen Liitto ry

Jouko

”Itse olin niin sekaisin, etten muista tapahtumasta mitään, mutta vaimo on kertonut OYKSin lääkärin todenneen, ettei näillä tableteilla henki lähde, mutta juoppohan teidän mies on”, Paavo muistelee.

Päihteettömyys lähti itämään


Kiviharjussa järjestettiin siihen aikaan ns. ituinfoja, joihin Paavo osallistui ja joissa Paavonkin päihteettömyys lähti itämään. Infoissa kerrottiin tukea tarjoavista tahoista. Ryhmästä löytyi kaksi ”oppi-isää”, vertaista, joilla oli Paavolle suuri merkitys. Ja niin Paavo jäi vakituisesti ituryhmiin ja sai siitä nimen Itu-Pate, jolla mies tuttujen kesken tunnetaankin. Ituryhmässä Paavo kävi vakituisesti seuraavat parikymmentä vuotta joka tiistai.

”Minun toipuminen alkoi heti, kun pääsin vertaistukiryhmiin, yhteisöön mukaan”, Paavo toteaa.

”Aikaisemmin olin käynyt satunnaisesti A-klinikalla ja mielenterveystoimistossa, mutta aina se jäi muutamaan kertaan ja lepytti vaimoa, että olen kuitenkin yrittänyt, mutta ei sillä muuta merkitystä ollut”, Paavo hymähtää. ”Ja kuten alkoholistit yleensäkin, pystyin minäkin olemaan kuivilla pitkänkin aikaa. Pisin aika oli 3 vuotta ja 4 kuukautta, kun ostin talon, jota piti remontoida. Mutta sillä kuivilla olemisella ei ole mitään tekemistä raittiuden kanssa”, Paavo toteaa.

Helpottaa, kun saa rehellisesti kertoa


”Kohtasin sitten viikoittain Kiviharjun hoitajia. Eihän ihan kaikille voi kymppimiinusta arvosanaksi antaa. Osa oli siellä vain sen takia, että oli sieltä työpaikan sattunut saamaan. Oli kuitenkin hyviäkin hoitajia, jotka ymmärsivät, että alkoholismi on tunne-elämän sairaus”, Paavo kertoo ja jatkaa: ”Minun ykköshoitaja oli Merja, joka rupesi minua jututtamaan ja silloin sitten ensimmäisen kerran avauduin omista asioistani − ja olisin halunnut kertoa koko ajan lisää. Tähän tautiin kuuluu se, että täytyy saada kertoa omia, patoutuneita asioita. Helpottaa hirveästi, kun saa rehellisesti kertoa. Merjan kanssa opin keskustelemaan. Ja niinpä minun on ollut helppo puhua asioista, vaikka asiat eivät aina niin helppoja olekaan.”

Pyrin olemaan esimerkkinä muille


”Minä olen altis kertomaan omia tarinoita täällä A-killassakin. Pyrin olemaan esimerkkinä muille. Kun joku sanoo, ettei tästä päihteettömyydestä tule mitään, en rupea neuvomaan, vaan kerron omaa tarinaani. Join 15-vuotiaasta asti hitaasti kiihtyvällä tavalla ja tosi juopotteluksi se repesi nelikymppisenä. On siinä tullut ylilyöntejä ja on ihme, että ihmissuhteet ovat säilyneet. Mutta muuta lääkettä tähän ei ole kuin puhuminen ja se, että on itselle rehellinen”, Paavo kertoo.

”Itse kävin täällä A-killassa yhteen aikaan päivittäin, nyt käyn vähän harvemmin. Tulen, kun kaipaan porinakaveria. Ja silloin ihan alussa oli mahtava, kun täällä näki kavereita. Saattoi todeta, että ovat siis selvin päin! Se helpotti itseä. Ja minullekin sanotaan edelleen: ’Kato, Itu-Patehan se siinä, ja selevin päin.’ Ja se tuntuu hyvältä. Tämä on päivän ohjelma, päivä kerrallaan, ei tätä voi ottaa kuukausissa eikä viikoissakaan.”

Riittävän pitkäkestoinen laitoshoito ja kiinnittyminen vertaistukeen välttämätöntä


Tällä hetkellä Paavoa huolestuttaa, että päihdepalveluihin on vaikea päästä. Katkaisuhoito ja kuntoutus ovat muuttuneet ainakin Oulussa ihan kokonaan. Paavo oli aikanaan hoidossa kuukauden ja se on minimiaika hänen mielestään.

”Kunpa hyvinvointialueille saataisiin toimimaan riittävän pitkäkestoinen laitoshoito ja sen jälkeen varmistettaisiin kiinnittyminen vertaistukeen. Joku yhteisö ihmisen pitäisi löytää. Omaan laskuun raitistuminen on kamalaa hommaa, kyllä siihen yhteisön tukea tarvitaan, vertaistukea”, Paavo toteaa keskustelumme päätteeksi.

Tai no, ihan keskustelumme päätteeksi Paavo, Itu-Pate, sanoo, että hän on vertaisryhmien sekakäyttäjä. Hän käy A-killan lisäksi muissakin vertaistukiryhmissä ja nauttii elämästä päivä kerrallaan, kun saa olla selvin päin.