Koulunkäynnin vaikeuksista päihdekokeiluihin
Santerin koulunkäynnin haasteet alkoivat jo alakouluiässä, mutta yläkouluun siirryttäessä ne kärjistyivät. Yläkouluikään siirtyessä lapsi on yleensä ikävaiheessa, jossa hän alkaa irtautua vanhemmistaan, rakentaa omaa identiteettiään ja etsiä paikkaansa muiden joukossa. Koulupaineet kasvavat ja vastuu omasta oppimisesta lisääntyy. Santerille tämä oli vaikeaa. Koulutehtävistä selviytyminen tuotti haasteita, motivaatio oli heikko ja ajantaju tuntui olevan hukassa. Hän myös kadotti usein tavaroitaan. Santeri oli asioissaan ja toiminnassaan kovin omaehtoinen.
Noin kahdeksannen luokan taitteessa Santeri kokeili ensimmäisen kerran alkoholia, ja kokeilu johti heti vakavaan ylilyöntiin. Sitä ennen hän oli jäänyt kiinni tupakoinnista, ja hieman myöhemmin mukaan tuli kannabis. Alkoholin toistuva käyttö johti siihen, että Santeri joutui alaikäisenä useita kertoja tekemisiin virkavallan kanssa.
Tilanne kuormitti koko perhettä, ja vanhemmuus sekä arki pyörivät paljolti Santerin ongelmien ympärillä. Olimme toistuvasti yhteydessä sekä kouluun että sosiaali- ja terveydenhuoltoon.
Pyysimme apua, mutta tulimmeko kuulluiksi?
Kun Santerin asioissa oltiin ensimmäisen kerran minuun yhteydessä sosiaali- ja lastensuojelutarpeen selvitystiimistä, niin ajattelin, että selvitämme yhdessä, miten Santeria voisi auttaa. Puhelun tarkoituksena oli kuitenkin vain kartoittaa kokonaistilannetta ja Santerin sekä perheemme tuen tarvetta. Kerroin avoimesti Santerin koulunkäynnin haasteista, päihdekokeilusta ja tupakoinnista sekä omasta huolestani. Tuolloin hänen tai perheemme ei kuitenkaan vielä katsottu tarvitsevan lastensuojelun asiakkuutta.
Peruskoulun aikana Santeri pääsi useiden pyyntöjen jälkeen ajoittain pienryhmäopetukseen. Aloite ei tullut koulusta, vaan meidän vanhempien piti vaatia sitä. Koulusta otettiin toisinaan yhteyttä koulupoliisiin, kun selviteltiin asioita, joihin Santerin uskottiin syyllistyneen. Santerin kuulustelut tapahtuivat ilman vanhempia ja ilman, että me vanhemmat edes tiesimme hänen joutuneen kuulusteltavaksi. Santerin oppimishaasteita ei peruskoulun aikana katsottu aiheelliseksi selvittää, vaikka pyysin niiden selvittämistä.
Kun Santeri myöhemmin joutui päihtyneenä poliisin kanssa tekemisiin, hänestä tehtiin lastensuojeluilmoitus, kuten kuuluukin. Myös minä tein Santerista ilmoituksen. Santerille avattiin lastensuojelun asiakkuus ja hänelle valikoitui lastensuojelusta omat työntekijät.
Oliko nuorelle tarjottu apu oikea-aikaista?
Kun lastensuojelu tuli mukaan elämäämme, lastensuojelun työntekijät kävivät kotikäynnillä ja selvittelivät Santerin kotioloja. Lastensuojelu myös järjesti tapaamisia ja velvoitti sekä meidät vanhemmat että Santerin osallistumaan niihin. Tapaamisissa kerrattiin aina tapahtumat, jotka olivat johtaneet tilanteeseen. Santeri ohjattiin päihdearvioon päihdesairaanhoitajien vastaanotolle, ja psykologi aloitti pyynnöstämme ADHD-selvittelyt.
Päihdearvion lopputuloksena oli huoli Santerin runsaasta alkoholinkäytöstä ja vanhemmuuden riittämättömyydestä. ADHD-selvittelyt keskeytettiin, koska Santeri ei kyennyt olemaan tutkimusten edellyttämää kolmea kuukautta päihteettömänä.
Olin Santerin lastensuojelun työntekijöihin toistuvasti yhteydessä ja pyysin apua. Olin huolissani Santerin psyykkisestä voinnista ja pyysin sen selvittämistä. Yhden vakavan, päihteiden sävyttämän illan jälkeen pyysimme hänelle sijoitusta. Pyysimme myös psykologia arvioimaan hänen tilannettaan ja toin yhä uudelleen esiin huoleni hänen voinnistaan häntä hoitaville tahoille.
Ennen täysi-ikäisyyttä Santeri oli sijoitettuna kolmekymmentä vuorokautta. Hän myös joutui toistuvasti päihtyneenä hankaluuksiin ja poliisin kanssa tekemisiin. Pyysin hänen hoito- ja tutkimustietonsa itselleni, jotta voisin antaa ne hänelle myöhemmin, jos hän joskus täysi-ikäisenä hakisi apua tai hakeutuisi hoitoon. Alaikäisenä hän ei saanut sellaista apua, joka olisi edes jarruttanut hänen syöksykierrettään.
Santerille tarjottiin näennäisesti apua ja hänen tekemisiinsä puututtiin, mutta tuki ei ollut oikea-aikaista eikä vaikuttavaa. Apua olisi pitänyt olla tarjolla jo silloin, kun sen tarve ensimmäisen kerran tuotiin esille. Avun ja tuen olisi pitänyt olla kokonaisvaltaista, tiivistä ja kannattelevaa. Sen sijaan Santerin hoitokontaktit katkesivat, hänestä päästettiin irti ja hänen annettiin uiskennella turvaverkkojen läpi.
Meitä vanhempia tai perhettä ei ohjattu avun piiriin. Meillä ei käynyt perhetyöntekijää eikä vanhemmuuttamme tuettu. Meille ei perheenä tarjottu mitään.
Riippuvuus koskettaa koko perhettä
Kun Santeri oli sairastunut riippuvuuteen, menettänyt luottotietonsa, käynyt kahteen kertaan vankilassa, menettänyt lapsuudenkaverinsa, ollut asunnottomana, pahoinpidellyt uudet kaverinsa, kokenut päihdepsykoosin, ollut kidnapattuna omassa asunnossaan ja tullut pahoinpidellyksi, hän lopulta hakeutui päihdepäivystyksen kautta korvaushoitoon. Tähän kului kymmenen vuotta.
Korvaushoidon arvio kesti puoli vuotta, ja sen aikana Santeri osti Subutexinsa katukaupasta. Nyt hän on ollut korvaushoidossa liki kaksi vuotta. Hänen hoitonsa koostuu neljän viikon välein pistettävästä injektiosta. Päihdelääkäriä hän ei ole hoidon aloittamisen jälkeen tavannut, eikä hänellä myöskään ole ollut psykososiaaliseen tukeen liittyviä hoitajan vastaanottoaikoja. Kaikki muu paitsi lääkehoitoon liittyvä tuki on Santerille tullut hänen kotoaan.
Me vanhemmat olemme pärjänneet, mutta emme hyvin. Minun selviytymiskeinoni ovat olleet luonto ja koirat. Koen myös, että yksinäisyys on auttanut minua selviytymään. Yksin minun ei tarvitse piiloutua keneltäkään, maskeerata itseäni tai olla varuillaan. Olen sairastunut masennukseen, ja minulla on myös traumaperäinen stressihäiriö sekä sosiaalisten tilanteiden pelko. Hoitokontakti ja lääkitys ovat järjestyneet työterveyshuollon kautta. En pysty tekemään työtäni sairaanhoitajana, vaan olen ollut pitkään sairauslomalla.
Kun yksi ihminen sairastuu riippuvuuteen ja kärsii mielenterveyden ongelmista, vaikutukset ulottuvat koko perheeseen ja myös muihin ihmissuhteisiin ja yhteisöihin. Tuen ja avun merkitys on valtava ja ulottuu laajemmalle kuin osataan ajatellakaan, mutta tuen täytyisi olla oikea-aikaista ja oikein kohdennettua.
Nuoren päihdeongelmia voidaan ehkäistä varhaisella tuella
Ajattelen, että vaikuttavinta mielenterveysongelmien ja riippuvuuksien ehkäisyä on aloittaa työ jo varhain ja yhteisöllisesti. Kouluissa tehtävällä ryhmäyttämisellä voidaan ehkäistä kiusaamista, vahvistaa osallisuutta ja tukea oppimista. Turvallisessa ja hyväksyvässä yhteisössä jokainen voi tulla nähdyksi ja voi uskaltaa olla oma itsensä. Ryhmäyttämiseen pitäisi olla riittävät resurssit ja sen pitäisi olla jatkuvaa, ei yksittäinen toimenpide. Erityistä huomiota tarvitaan silloin, kun ryhmään tulee uusia oppilaita.
Tiedon antaminen ja jakaminen yhteisöllisin menetelmin olisi vaikuttavaa ja kauaskantoista. Päihdekasvatuksenkaan ei pitäisi olla pelkästään päihteiden haitoista kertomista. Se on myös luottamuksen rakentamista, nuoren kuulemista, osallisuuden vahvistamista ja sellaisten taitojen tukemista, joiden avulla nuori voi tehdä omaa hyvinvointiaan tukevia valintoja. Jos nuori tietää, että apua ja aikuisen tukea on saatavilla, kynnys hakea apua voi olla huomattavasti matalampi myös myöhemmin.
Oppimisvaikeudet ja lapsen yksilölliset erityispiirteet pitäisi tunnistaa ja tukea pitäisi saada mahdollisimman varhain. Kun lapsi saa tarvitsemansa tuen ja löytää itselleen sopivia tapoja oppia, hänen itsetuntoaan, osallisuuttaan ja uskoa omiin mahdollisuuksiinsa voidaan vahvistaa.
Myös oireilevan nuoren vanhempi tarvitsee tukea. Huoli, ristiriidat ja jatkuva epävarmuus voivat viedä voimat ja uskon omiin kykyihin. Kun vanhempi saa apua, hän jaksaa paremmin olla nuoren turvana myös silloin, kun nuori oireilee ja työntää läheisiään kauemmas. Vanhemman tukeminen on samalla koko perheen tukemista ja parhaimmillaan tärkeää ennaltaehkäisevää työtä.
Uskon, että jos nämä kaikki asiat olisi otettu huomioon Santerin kohdalla, hänen elämänpolkunsa tai tarinansa olisi toisenlainen, eheämpi ja kaikin tavoin terveempi. Varhaisella, kokonaisvaltaisella tuella voitaisiin tehokkaasti vähentää sairastuvuutta, syrjäytymistä ja huono-osaisuutta.
Päihde- ja mielenterveysongelmia pitäisi hoitaa yhdessä
Täysi-ikäisyys muuttaa päätöksentekoa ja palveluihin hakeutumista, mutta avun tarve ei katso ikärajaa. Tuen ja avun tulisi olla pitkäjänteistä, tiivistä ja luottamusta herättävää. Erityisen tärkeää olisi, ettei nuori putoa palveluiden väliin juuri silloin, kun hän niitä eniten tarvitsee.
Läheiset ovat usein ihmisiä, jotka kulkevat päihteitä käyttävän rinnalla ja auttavat häntä pysymään avun piirissä. He ovat niitä, jotka tukevat ja kannattelevat, ohjaavat, huolehtivat, huolestuvat, pelkäävät ja uupuvat itse jäädessään ilman tukea päihde- tai mielenterveysongelmista kärsivän omaisensa rinnalla. He ovat niitä, jotka ovat nähneet sairastuneen omaisensa oireilun, ongelmat ja elämän haasteet hyvin läheltä. Siksi myös läheisten tulisi saada tietoa, tukea ja mahdollisuus tulla kuulluksi.
Minun on vaikea ymmärtää, miksi mielenterveys- ja päihdeongelmat pyritään niin usein erottamaan toisistaan. Usein ne kulkevat yhdessä, mutta vetovastuu voi vaihdella. Mielenterveyden ongelmia saatetaan yrittää helpottaa päihteillä, mutta päihteiden käyttö puolestaan voi aiheuttaa, pahentaa tai ylläpitää mielenterveyden ongelmia. Ne muodostavat kehän, jossa toinen ruokkii toista. Siksi apua pitäisi saada samasta paikasta ja samanaikaisesti – ei kahdesta erillisestä luukusta. Ihmistä pitäisi hoitaa kokonaisuutena, ei jakaa hänen ongelmiaan erikseen mielenterveys- ja päihdeongelmiksi.
Minä Santerin äitinä olen kanavoinut tunteeni ja ajatukseni kirjoittamiseen. Kirjoitin kirjan Santerin matkasta. Minusta siinä on tärkeä sanoma.
Rakkaudella Tuuli.
Nimet on muutettu.