Tiukkuus johti vapauteen

Marko ja Sami saivat uuden mahdollisuuden elämään ilman päihteitä yhteisöhoidosta. Tiivis yhteisö ja sen säännöt antoivat heille mahdollisuuden nähdä itsensä ulkopuolisin silmin ja käsitellä päihteiden käytön taustalla vaikuttavia tunne-elämän ongelmia. Päihdepalvelut ovat tuoneet heille avun, mutta aito kosketus päihdeongelmista kärsivän todellisuuteen puuttuu heidän mielestään välillä. Molemmat pitävät tärkeänä myös mahdollisuutta riittävän pitkiin hoitojaksoihin.

M: Hoitoon hakeutumisvaihteessa on tosi paljon erilaisia pelkoja, odotuksia ja ”mitä jos” -ajattelua. Kaikenlaista vatkaamista päässä.  Sitten, kun sitä on vielä ihan sekaisin, niin ei voi olettaakaan, että ihminen osaisi tehdä järkeviä päätöksiä omasta puolesta.  Nythän sen ymmärtää, kun on selvin päin. Kaikki kuulostaa tosi järkevältä. Näin tämän pitäisi mennä. Mutta kun ihminen on sekaisin, sitä vaan soittelee joka paikkaan.

S: Palveluissa pitäisi olla tilannetajua, mutta joskus jotkut katsoo enemmän konetta kuin silmiin. Sellainen psykologia puuttuu välillä. Siinä lähtee sitten oma psykologia ”pelittää” ja sitä hermostuu ja niin edelleen.

H: Oletteko päässeet tarvitsemaanne hoitoon?

M: No, eihän tässä voi sanoa, etten olisi päässyt, kun olen istunut edelliset viisi vuotta erilaisissa tukiasunnoissa ja hoidoissa. Mutta on mulla ollut myös vaikeuksia näiden juttujen kanssa. Arviointivaiheessa kerrottiin esimerkiksi hirveän vähän vaihtoehdoista: mihin kannattaisi lähteä tai mitä kannattaisi tehdä. Soitin sitten itse ihan pihalla johonkin paikkaan ja kysyin, onko siellä kivaa (naurahtaa).

S: Mä katoin aina ”menun”, että täällä on niskahierontaa ja intialaista päähierontaa, sauna kolme kertaa viikossa (nauraa). Mikä olisi itselle paras hoito, en osannut valita. Tai nyt nelikymppisenä osaan, kun on kokemusta, mutta en silloin.

M: Sitten lopulta sanottiin vaan, että nyt sä menet tuonne, eikä oikein kerrottu muista vaihtoehdoista. Hoitopaikan vapautumista odotin kuukauden. Se oli kyllä hirveää. Mulla oli mennyt tukiasunto alta, mistä saan kyllä syyttää ihan itseäni. En halunnut toisaalta mennä käyttävien kavereiden nurkkiin. Nukuin sitten ihan puiston penkillä ja sellaisessa palvelukeskuksessa. Siellä oli todella pelottavaa ja levotonta. Siitä jäi vähäksi tosi paha, tavallaan raivo yhteiskuntaa kohtaan.  Mutta silloin mä päätin, että otan erilaisen hoitopolun kuin aiemmin. Ja tää (yhteisöhoito) on ollut todella paljon inhimillisempi vaihtoehto.

H: H: Oliko tänne helppo päästä?

M: No, oli tänne helppo päästä, kun oli tilaa. Aika harva tänne haluaa, koska täällä on niin tiukkaa.

H: Täällä on tiukkaa?

S: Jotkut on lähtenyt pois jo (arviointi)haastattelusta.

M: Mutta sitä tiukkuutta voi ajatella kahdelta eri kannalta. Täällä on tiukat säännöt ja toimintoihin pitää osallistua. Täällä ei ole mitään, mihin ei olisi sääntöä olemassa. Sitten taas toisaalta täällä on todella hyvät oltavat. Täällä on hiljaista ja rauhallista. Tuntuu kuin olisin kotona, kun olen täällä.

S: Ja loppujen lopuksi, jos sä saat sun turvallisuuden tunteen takaisin, niin se tiukkuus on kyllä vapautta sitten.

H: Miten te osasitte hakeutua tänne?

M: Mä kuulin tutuilta. Tapasin tuolla palveluissa sellaisia ihmisiä, jotka olivat käyneet täällä, ja tää oli kyllä aika houkutteleva paketti.

S: Myös mä kuulin tutulta, joka oli ollut täällä. Tulin sitten kautta haastatteluun, ja siinä sovittiin, että mä tulen tänne koevapauteen ja kun koevapaus loppuu, niin mä jään tänne. Mä olin halunnut monta vuotta nimenomaan pitkään ja lääkkeettömään hoitoon.

H: Mikä on teidän mielestänne tällaisen pitkän hoidon merkitys tai ylipäänsä laitoskuntoutuksen?

S: Tällainen pitkä kuntoutuminen on mun mielestä jotenkin turvallisempaa. Mä voin mennä sellaiseen hoitokuplaan ja tiedän, että mulla on siellä ruokaa, ryhmät ja työntekijät. Ne auttavat mua. Sehän (kuntoutus) on ihan hirveää varsinkin alussa.

M: Mä sanoisin ihan saman jutun. Mä oon ollut eri hoidoissa ja voin sanoa, ettei yhtään vähempi olisi riittänyt. Sitten, jos mä jään yksin niiden asioiden kanssa, niin se on ihan yks sama. Jos mulla ei olisi ollut jotain sellaista juttua, joka olisi pakolla pitänyt mut erossa kuvioista ja nimenomaan auttanut löytämään uusia ystäviä ja jättämään ne vanhat kuviot, niin en mä olisi mitenkään pystynyt.

S: Mä tajuan jotenkin paremmin, että mä oon hoidossa, kun mä oon laitoshoidossa. Tavallaan, kun se ympäristö on hoidollinen.

H: Mikä tässä yhteisöhoidossa on teidän mielestänne ”se juttu”?

M: En mä tiedä, tää on tosi maaginen juttu. Tämä vaan toimii jollakin tapaa niin eri tavalla kuin muut.

S: Tässä on samat työntekijät ja ne ovat tosi päteviä. Se auttaa tosi paljon.  Jotkut paikoista on tosi isoja, kuin muurahaispesiä.  Ei niihin tavallaan ehdi kiinnittyy. Täältä on tavallaan pois se.

M: Täällä käännetään katse heti alusta asti sinne mitä tapahtuu tulevaisuudessa: kuka sä olet, millaisen elämän haluat. Sellaisiin asioihin, joilla on oikeasti merkitystä.

S: Täällä yritetään kehittää itseluottamusta ja luottamusta toiseen ja toisesta välittämiseen.

M: Ja tää on niin pieni tää paikka, että sä rupeat oikeasti välittämään niistä muista. Se on ollut tämän hoidon kannalta tavallaan suurin asia mulle. Mun kohdalla on tapahtunut tosi paljon edistystä siinä, että pystyn kuuntelemaan muiden ihmisten mielipiteitä ja luottamaan siihen, että muutkin ihmiset tekevät asioita, enkä vaan minä.

S: Mulle oli ehkä omat tunteet vaikein asia täällä.

H: Onko tässä poikkeuksellinen tämä tunne-?

S: Täällä puhutaan eniten, mitä mä olen ollut hoidoissa. Ja täällä on puututtu siihen oikeaan asiaan ja ongelmaan mun mielestä.

M: Yhteisöhoito perustuu tosi paljon palautteen antoon. Täällä saa antaa suoraan palautetta. Se, että joku tulee sanoo sulle, että sä oot tollanen ja että sun käytös on tosi itsekästä, niin kyllähän siinä niitä tunteita herää.   Yhteisö on hyvä hämmentämään esiin sellaisia asioita, mitä sä et edes tiennyt, että sulla on.

H: Se on varmaan opettavaista?

S: Mä rakastan tätä paikkaa eniten mun paikoista, ihan ylivoimasesti.

M: Sami on meidän tunne-ekspertti täällä (nauraa)

S: Joo, mä oon kuulemma joku tunneindikaattori. Mä olen tosi herkkä itkemään. Mä voitan täällä kaikki siinä (nauraa). Mutta, mä oon joutunut tavallaan ne kyyneleeni niin monta vuotta peittämään, kun olen elänyt laitoselämän.

H: Niissä ei voi?

S: No ei missään koulukodissa tai vankilassa voi ruveta itkemään. Piti olla kovis, mutta mä en oo kovis ikinä ollut. Täällä mä sain apua, että mä tuun toimeen sen mun herkkyyden kanssa. Täällä saa apua kyllä ihan mihin vaan.

M: Aikaisemmin mä en olis luottanut yhtään muihin ihmisiin, enkä mihinkään muuhunkaan. Usko tavallaan ihmisyyteen tai johonkin on palautunut. Se on isoin saavutus. Ei tule yksinäinen olo ja tuntuu, ettei jää yksin asioiden kanssa. Se on kuitenkin loppujen lopuksi aika iso asia.

Lisää tietoa hoitoon pääsystä, hoitopaikan valinnasta ja muista päihdepalveluihin liittyvistä kysymyksistä löydät päihdeasiamiestoiminnan verkkosivujen muista osioista. Linkeistämme löydät tietoa tarjolla olevista palveluista ja apu- ja tukimuodoista.

Haastattelija: Riikka Perälä, päihdeasiamiestoiminnan kehittämis- ja edunvalvontakoordinaattori

20.3.2017