Moikka, olen Jouko ja olen addikti, tässä minun toipumistarinani

Vielä 2015 olin pelokas ja koditon päihteiden sekakäyttäjä, jolle Helsingin kadut ja päihdemaailma oli tullut vähän liiankin tutuksi. Käytin tuohon aikaan amfetamiinia, subutexia, pilveä ja silloin tällöin alkoholia. Alkoholin päivittäiskäytön olin lopettanut jo 2011, jolloin menin ensimmäiselle katkolle Järvenpään sosiaalisairaalaan. Ehkä juuri tuo edellä mainittu jatkuva pelko sai minut löytämään pohjani, hakemaan apua ja ottamaan sitä vastaan. Pääsin pois kadulta Kulosaaren tukiasuntolaan ja matkani pois päihdemaailmasta alkoi.

Korvaushoito

Aloin tuolloin hakeutua toista kertaa korvaushoitoon, koska en uskaltanut tai uskonut voivani lopettaa Subutexin käyttöä. Ensimmäisen kerran olin päässyt jo kohon aloitusvaiheeseen reilu puoli vuotta aikaisemmin. Silloin minun korvaushoidon aloitusta tehtiin avona, tämä aloitus kuitenkin keskeytyi kun tuttu pulveripussi tuli vastaan ja olin voimaton sen edessä. Olin kuitenkin saanut tarpeekseni huumemaailmasta ja halusin jotain parempaa elämältäni. Halusin turvaa ja rauhaa. Kokonaan päihdemaailmaa en voinut tällöin vielä jättää, tarvitsin jokapäiväisen Subutex-annokseni, jotta pysyin ”terveenä” ja toimintakykyisenä.

Rahat käyttämiseen hankin näpistelemällä ja pienillä petoksilla. Halusin olla mahdollisimman vähän tekemisissä päihdemaailman kanssa, pelkäsin sitä enkä voinut täysin luottaa siellä kehenkään. En edes käyttävään isoveljeeni. Kaikkein läheisimmätkin kaverit olivat pettäneet minut kamahimoissaan. Minua on pidetty vankina, kiristetty, pahoinpidelty ja yöpaikkaani on murtauduttu.

Kevät kesällä 2016 pääsin uudestaan korvaushoidon aloitukseen, tällöin menin kahdeksi viikoksi Töölön katkolle tekemään aloitusta. Sain korvaushoidon aloitettua. Katkon jälkeen lähdin Tervalammelle kuuden viikon päihdekuntoutukseen. Tervalammella minun oli tarkoitus lopettaa oheiskäyttö.

Minulla ei ollut tietoakaan, että voisin lopettaa myös korvaushoidon, en tiennyt ketään, joka olisi onnistuneesti lopettanut kohoa. Tervalammen kuntoutukseen kuului käydä 12-askeleen ryhmissä 2 kertaa viikossa. Tätä ennen olin käynyt vain kerran NA-infolla ja kokouksessa. Käytyäni muutaman kerran kokouksissa heräsi minulla halu lopettaa korvaushoito ja aloittaa lääkkeen alasajo. Katkolla olin laskenut Suboxone-annoksen liian suuresta annoksesta pienempään. Tervalammella laskin annosta vielä lisää.

Jo katkolla ihmettelin, miten annosta nostettiin niin paljon. Jo pienemmällä lääkemäärällä minusta tuntui, että se riitti pitämään minut terveenä ja toimintakykyisenä. NA-kokouksissa vastaan tuli korvaushoidon lopettaneita ja annoksen laskijoita, mikä sai minut uskomaan, että minäkin pystyn lopettamaan.

Tukiasunto Helsingistä

Tervalammelta päästyäni muutin Kulosaaren tukiasunnoista Ollin pirttiin Länsi-Pakilaan. Aloin klinikalla puhumaan annoksen laskemisesta ja korvaushoidon lopettamisesta.

Tähän ei kuitenkaan kovin helpolla suostuttu enkä saanut sieltä minkäänlaista tukea enkä tietoa lopettamisesta. He olivat sitä mieltä, että teen virheen, vaikka motivaationi oli ryhmien avulla korkealla. En nähnyt enkä saanut omaa klinikan työntekijää kiinni. Jouduin vaatimalla vaatia lääkäriaikaa annoksen tiputuksen suunnittelua varten.

Jälkihuolto kaupungilta

Kaveriltani kuulin Helsingin kaupungin jälkikuntoutuksesta ja sain sieltä itselleni työntekijän, jonka kanssa nähtiin joka viikko Villa Sturessa, suunniteltiin tiputusta ja hän tuki minua lopetuspäätöksessäni. Sain kuitenkin alkuvaikeuksien jälkeen sovittua klinikan lääkärin kanssa tiputuksesta. Kahden viikon välein oli suunnitelma.

Suunnitelman teon jälkeenkin jouduin vaatimaan jokaista tiputusta erikseen. Klinikasta tuli minun ”vastustajani”, tuntui siltä, etteivät he halunneet minun parastani. Ensimmäiset kolme tiputusta meni vaivattomasti, olin irtautunut päihdemaailmasta, kävin ryhmissä ja klinikalla päivittäin.

Retkahdus

Pidin kuitenkin yhteyttä käyttävään isoveljeeni, hän kävi luonani kahvilla, hengailemassa ja oli välillä öitä luonani Ollin pirtissä. Olimme sopineet, ettei hän tulisi päihtyneenä luokseni, olihan Ollin pirtti päihteetön asumisyksikkö.

Yhtenä iltana hän kuitenkin tuli päihtyneenä ikkunalleni koputtamaan, eikä minussa ollut sydäntä jättää häntä yöksi ulos. Lähdimme käymään kaupassa, tarkoituksena oli ostaa ruokaa. Törmäsimme sattumalta vanhaan tuttuumme ja hän kauppasi meille amfetamiinia. Isoveljeltäni sain ruiskun ja neulan ja löin tätä ainetta suoneeni.

Jos en olisi ollut veljeni seurassa ja saanut häneltä työkaluja, niin olisin näin jälkikäteen ajateltuna mahdollisesti pystynyt kieltäytymään huumeesta. Olin toki tällöin jo hieman eristäytynyt toipuvista ystävistäni ja ryhmäkäyntini olivat harvenneet. Minulla oli seuraavana päivänä kotiryhmän kahvinkeittovuoro ja sen vuoksi retkahdus kesti ainoastaan päivän. Kerroin asiasta Ollin pirtissä ja klinikalla.

Katkaisuhoito ja oireet

Päätimme hidastaa seuraavaa laskua ja tällöin minulle selvisi, etten pystyisi lopettamaan ilman katkaisuhoitoa. Loppu lääkkeen tiputuksesta meni hyvin, odotin katkopaikkaa ja vajaa 2 kk odotuksen jälkeen pääsin katkolle. Loput lääkkeestä pudotettiin viikossa. 6.5.2017 kävin hakemassa viimeisen korvaushoitolääkkeeni ja 8.5 kirjauduin sisään Auroran sairaalan huumevieroitusosastolle.

Ensimmäinen päivä ja yö kuluivat vähäisillä vieroitusoireilla, jonka jälkeen en nukkunut juuri lainkaan. Raajojen nykimistä ja pakkoliikkeitä, kylmä ja kuuma, sydämen tykystä, vessassa juoksemista, levottomuutta, voimattomuutta ja verenpaineet koholla. Meinasin useaan otteeseen pakata kimpsut kampsut ja palata takaisin korvaushoitoon. Joka kerta yöhoitaja puhutti minut miettimään vielä yön yli.

Pidin yhteyttä katkon aikana jälkikuntouksen työntekijään ja ryhmätovereihin, jotka myös tukivat minua läpi vieroituksen. Ilman heitä en usko, että olisin selvinnyt läpi vieroitusoireiden.

Uusi yritys

Katkaisuhoidon jälkeen lähdin toistamiseen Tervalammelle kuuden viikon päihdekuntoutusjaksolle ja odottamaan Roihuvuoren tukiasunnon vapautumista. Univaikeudet jatkuivat Tervalammella. Mutta koska siellä oli päiväohjelmaa ja pääsi vapaasti ulkoilemaan, niin olin päivän päätyttyä aivan sippi ja sain nukuttua ainakin muutaman tunnin. Vieroitusoireeni vähenivät, uni lisääntyi ja vointini koheni. Tervalammen kuntoutus päättyi itsevarmuutta uhkuen ja muutin Roihuvuoreen 7.7.2017. Olin ”parantunut” tai ainakin niin kuvittelin.

Ensimmäisenä päivänä Helsingissä minulle tultiin myymään tai tarjoamaan huumeita kolme kertaa. Halusin paeta ja mieleni valtasi pelko, etten selviäisi. Minulla oli kuitenkin viikkosuunnitelma tehty ja sen avulla selvisin päivästä ja ensimmäisestä viikosta. Hakeuduin kaupungin tarjoamaan ryhmämuotoiseen avokuntoutukseen ja pääsin sen nopeasti aloittamaan. Tämä tuli todella tarpeeseen, koska päihteettömänä eläminen oli minulle uutta ja pelottavaa. Tarvitsin rutiineja ja paikan, minne mennä joka päivä.

Kävin Helsingin kaupungin ryhmämuotoisen päihdeavokuntoutuksen ohjelmat K2 (6 vkoa) ja K3 (Mankeli 6 kk). Mankelin aikana opin omasta addiktiosairaudesta ja itsestäni todella paljon. Itseluottamukseni ja usko puhtaana elämisen mahdollisuudesta kasvoi. Olin alkanut luottaa ihmisiin, uskalsin puhua itsestäni ja aloin katsoa ihmisiä silmiin. Ennen tätä minulla oli aina huppu päässä, katse maassa ja puhuin vain, jos kysyttiin jotain.

Tuska, häpeä ja suru

Omannäköinen elämäni alkoi muodostua, mutta huoli isoveljen päihteidenkäytöstä pysyi. Hän kuitenkin meni katkolle ja Tervalammen kuntoutukseen alkuvuodesta 2018. Toiveeni isoveljen puhtaaksi tulemisesta heräsi ja koitin olla hänelle tukena. Hän kuitenkin keskeytti kuntoutuksen noin 2 kk puhtauden jälkeen ja palasi käyttämään. Hän asui Helsingin vieraskodissa. 6.9.2018 tapahtui se mitä olin eniten pelännyt, isoveljeni löydettiin kuolleena.

Selvisin tästä kuitenkin puhtaana, vaikka syytin veljeni kuolemasta itseäni. Loppuvuosi meni sumussa, avohoidosta saadut työkalut, ryhmistä ja vertaisilta saatu tuki auttoi tämänkin vaiheen yli. Mankelin jälkeen aloitettu kuntouttava työ kaupungin avokuntoutuksessa antoi sopivasti muuta ajateltavaa.

Jatkoin elämääni ja itsesyytökset veljen kuolemasta hälvenivät, tilalle tuli helpotus siitä, ettei tarvitse olla enää huolissaan. Rakas isoveljeni oli vihdoin turvassa jossain paremmassa paikassa. Minusta kuitenkin tämä tuntui väärältä tavalta ajatella ja en puhunut surutyöstä kenenkään kanssa. Minusta tuntui, ettei kukaan ymmärrä minua, olen outo ja vääränlainen.

Apua saa kun pyytää

Aikaa kuuluu, loppuvuodesta 2019 ihastuin ja aloitin toisen parisuhteeni puhtaana ollessani. Ensimmäinen parisuhde 2018–2019 kariutui noin puolen vuoden tapailun jälkeen. Se rajoitti liikaa elämääni ja toipumistani. Samoihin uuden parisuhteen alkamisen aikaan isoäitini kuoli 92-vuotiaana. Uusi parisuhde vei kuitenkin mennessään, läheisriippuvuus alkoi kukkia ja toipumiseni alkoi rakoilla. Elämäni kapeni, toipuminen ja toipujat unohtuivat lähes kokonaan. Olin keskeyttänyt myös jälkikuntoutuksen tapaamiset, koin etten enää tarvinnut sitä ja pärjäisin yksin.

Kuntouttava työ oli vaihtunut palkkatyöksi avokuntoutuksessa, minulla oli oma koira, ulosottovelat maksettu ja ulkoisesti kaikki asiat olivat kunnossa. Olin saavuttanut kaiken mitä halusin reilu 2,5 vuoden puhtauden aikana. Vaikeudet lisääntyivät ja kasaantuivat, kun en enää puhunut omista asioistani ja tunteistani. Noin 3 vuotta ja 4kk:n puhtaana olon jälkeen retkahdin ja sen jälkeen meni pitkään, ennen kuin sain toipumisesta uudestaan kiinni. Yritin ja sain noin 3-4kk:n puhtaita pätkiä, jonka jälkeen retkahdin uudestaan. En käynyt ryhmissä tarpeeksi, en puhunut enkä elänyt omaa elämääni ja eristäydyin.

Tammikuussa 2021 menin neljäksi viikoksi Nukarille Myllyhoidon perushoitojaksolle, jonka jälkeen meni taas vähän aikaa hyvin. Parisuhde päättyi, aloin taas eristäytyä, jättää ryhmiä väliin ja puhumattomuus vaivasi. Halusin puhua ja halusin olla ihmisten kanssa, mutten vaan pystynyt ja osannut. Rahahuolet ja hortonin neuralgia lisäsivät tuskaani, olin ehkä yksinäisempi kuin koskaan. Ryhmissä ja toipuvien seurassa olin ulkopuolinen ja käyttämään en halunnut.

Väärät valinnat

Huhtikuussa otin huumeita velaksi ja ajattelin hoitaa raha-asiat kuntoon. Toisin kävi, 1500 euron saatavat muuttuivat 3000 euron velaksi. Jouduin jättämään vuokrat ja puhelinlaskut maksamatta ja tehdä pikkurikoksia velkojen kuittaamiseksi. Pohja alkoi taas näkyä ja kovalla työllä saatu antoisa elämä alkoi olla muisto vain. En uskonut pystyväni puhtauteen, vaan olin tuomittu käyttämään ja kuolemaan kentällä. Olin lähes valmis luovuttamaan elämän suhteen, hylkäämään koirani ja antaa asuntoni mennä alta.

Aina on toivoa ja mahdollisuus

2021 törmäsin Kalliossa NA-toveriini ja huomasin hänessä tapahtuneen muutoksen. Tämä tapahtuma sai minut haluamaan apua ja uskomaan, että minullakin on mahdollisuus. Tätä kirjoittaessa (9.3.2022) olen ollut reilu 9 kk puhtaana, käynyt Myllyhoidon intervallijaksolla ja sain pidettyä asuntoni Helsingin kaupungin avustuksella. Minulla on edelleen rakas koirani ja elämäni on alkanut kasaantua uudestaan. Käyn NA-ryhmissä ja jälkikuntoutuksessa tapaamassa työntekijääni viikoittain. En olisi pystynyt tähän ilman kotiryhmiäni, vertaisia ja ystäviäni, jotka eivät hylänneet minua, vaikka niin pelkäsin ja olin varma siitä.

Kiitos myös Helsingin Elokololle, jossa olen tällä hetkellä kuntouttavassa työssä.